Päät poikki
Verta, seksiä ja brutaalia juonittelua. Viuhuvia miekkoja ja putoavia päitä – tai muita ruumiinosia. Sotajoukkoja, lohikäärmeitä ja värähteleviä rintalihaksia. Okei, viimeinen saattaa olla toiveajattelua. Alhaisimmat viettinsä ja sisäisen fantasianörttinsä voi joka tapauksessa päästää valloilleen taas huomisesta lähtien, kun Game of Thronesin neljäs kausi käynnistyy HBO Nordicilla. Ja varmasti aika monessa muussakin olohuoneessa ympäri maailman, sillä kanavan suursatsaus kuuluu myös laittomasti ladatuimpien TV-sarjojen joukkoon.
Game of Thrones on eittämättä laatutyötä, mutta sarjan suosion salaisuus lienee myös sen kyvyssä tavoittaa monia erilaisia kohderyhmiä. Historiallinen fantasia ei yleensä suinkaan kuulu suosikkigenreihini, mutta GoT koukuttaa yhtä varmasti kuin kuolema korjaa – kuten neloskauden tagline kuuluu. All men must die, mutta onneksi sarjassa on myös joukko tiukkoja naisia, jotka eivät epäröi käyttää kaikkia mahdollisia avuja valtakunnan ykköspalleille kivutessaan.
Kuvaputkessa pääsi kurkistamaan uuteen kauteen jo ennakkoon, ja kyllä vain – hyvältä näyttää ja tutun tiukka meno jatkuu. Henki on halpa, viini virtaa ja talvi tekee edelleen vääjämättä tuloaan. GoT:n voisi kriittisesti ajatella menevän siitä mistä aita on matalin, lisäämällä kierroksia pumppaamalla juonikuvioihin yhä raaempaa väkivaltaa ja yhä enemmän paljasta pintaa. Pätevästi kirjoitettu sarja pitää kuitenkin katsojan virkistävästi varpaillaan vetämällä maton jalkojen alta milloin huvittaa ja tappamalla keskeisiä henkilöitä juuri, kun heihin on ehtinyt kiintyä.
Omien lempihahmojensa puolesta ei voi taaskaan muuta kuin pidellä peukkuja – ainakin, jos on viisaasti jättänyt George R.R. Martinin kirjat lukematta. Toivottavasti ainakin pieni suuri mies Tyrion Lannister saa vielä pitää päänsä, vaikka Sibel Kekillin kipakan suloisesti näyttelemän Shaen kohtalo näyttääkin jakso jaksolta tukalammalta…
Jim Jarmusch on niitä elokuvaohjaajia, joiden lahjakkuus kumpuaa ennen kaikkea erehtymättömästä tyylitajusta. Genrestä piittaamatta hän pysyy uskollisena vinksahtaneen runolliselle ja humoristisen lakoniselle maailmankuvalleen, ja Only Lovers Left Alive onkin enemmän Jim Jarmusch -elokuva kuin vampyyrielokuva. Pikemminkin goottihenkisen romanttinen rakkaustarina kuin kauhuelokuva, enemmän kertomus meitä kaikkia koskettavasta olemassa olemisen sietämättömästä keveydestä kuin yön kauhujen kyltymättömästä verenhimosta.
Ikuinen elämä toimiikin oikeastaan vain oivallisena kehyksenä käsitellä Jarmuschia selvästi kiinnostavia eksistentialistisfilosofia kysymyksiä. Miten kestää parhaimmassa (tai pahimmassa) tapauksessa rajaton aika maan päällä? Millainen on hyvin eletty elämä? Tom Hiddlestonin melankolisuuten taipuvaisen Adamin ja Tilda Swintonin valoisamman Even selviytymiskeinoina ovat uppoutuminen kirjoihin, musiikkiin ja keskusteluihin. Sekä tietysti lääketieteen ammattilaisten avulla vaivattomaksi ja väkivallattomaksi järjestetty ravintohuolto. Erillään elävän pariskunnan vuosisataisen status quon katkaisee kuitenkin lopulta vintagekitaroidensa pariin eristäytyneen Adamin kuolemattomien maailmassa hieman eriskummallisempia erityisvalmisteluita vaativat itsemurha-aikeet.
Jarmuschille ominaiseen tapaan varsin verkkaiseen tahtiin etenevä tarinankuljetus on kuitenkin lopulta sivuosassa. Ajattoman rockisti chicien Adamin ja Even uudelleenkohtaamisessa on sähköä, lämpöä ja huumoria, ja Jarmusch ottaa kaiken irti kulttuurihistoriallisesta namedroppailusta sekä yön lapsien sensuellista viileydestä. Tangerin sokkeloiset kujat ja toisaalta autioituneiden teollisuuskiinteistöjen tahrima Denver ovat upean vastakohtaisia kuvauspaikkoja ja palvelevat Jarmushin elokuvaan leipomaa ikiaikaista mystiikkaa sekä toisaalta vahvaa ekologisuusajattelua ja yhteiskuntakriitikkiä.