Eilen, tänään ja huomenna
Iranilaisohjaaja Asghar Farhadin edellinen, Nader ja Simin: ero, keräsi hurjasti suitsutusta ja alan palkintoja, muun muassa Berliinin elokuvajuhlien Kultaisen karhun ja parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin. Vähäeleinen iranilainen avioerodraama tuntui samaan aikaan kiinnostavan vieraalta ja yllättävän eurooppalaiselta. Farhadin uusin elokuva, Menneisyys, sijoittuu Ranskaan, mutta iranilaisuus kulkee yhä mukana sivujuonteena. Avioerodraamasta on tavallaan kyse tälläkin kertaa, mutkikkaasta ihmissuhdeviidakosta ainakin.
Elokuvassa muun muassa The Artistissa nähdyn upean Bérénice Bejon näyttelemä Marie kutsuu entisen miehensä Ahmadin Teheranista Pariisiin saattamaan avioeroprosessin päätökseen. Marien uusi mies Samir on koomassa makaavine vaimoineen mahdottomassa perhetilanteessa hänkin, eikä uusperheen arki ole varsinaisesti ruusuista. Pariisissa Ahmad ajautuukin selvittelemään porukan kriisejä ja etenkin Marien kuoreensa vetäytyneen Lucie-tyttären Samiriin liittyvää salaisuutta. Sivullisena tarkkailijana Ahmad on loputtoman kärsivällinen järjen ääni Marien tunnekimpulle, ja samalla ainoa joka tuntuu olevan sinut elämäntilanteensa kanssa. Kuin tyyni myrskyn silmä levottoman pyörteen keskellä. Marie ja Samir taas pyristelevät itsepäisen päättäväisesti kohti yhteistä tulevaisuutta, mutta raahaavat molemmat tajuamattaan perässään menneisyyden kivirekeä.
Farhadin menneisyys tarraa kiinni armotta, eikä päästä otteestaan. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, elettyä elämättömäksi eikä uusia alkuja ole. Vähän niin kuin sitkeä tahra, jota Samirin pyörittämä pesula ei saanut puhtaaksi. Elokuvan kuvat ovat vääjäämättömän rauhallisia ja traaginen tarina piirtyy esiin hitaiden, arkisten kohtausten kautta. Menneisyys näyttää, kuinka ihmisten kohtalot ovat usein kiinni pienistä sattumuksista ja huterin perustein tehdyistä valinnoista. Näennäisen yksinkertainen elokuva on pinnan alta syvällinen ja kertoo osoittelematta, miten helposti vanhoja virheitä toistetaan niistä oppimatta ja ihmissuhteista tehdään laastareita pysyvän haavan päälle.
Varmaakin varmempi ohjaus ja elämänmakuinen näyttelijäntyö tekevät Menneisyydestä Adélen elämän ohella vuoden parasta eurooppalaista elokuvaa. Suosittelen Menneisyyttä erityisen lämpimästi myös siksi, että tällaista tavaraa tulee ensi-iltaan niin harvoin. Ei nimittäin kannata antaa melko yksipuolisen (yhdysvaltalaisen) elokuvatarjonnan turruttaa, vaan antautua välillä myös eritahtiselle kerronnalle.
Kummallisinta haastattelussa on, että vaikka Refn pitää väkivallan tavoin seksiä perimmäisenä ärsykkeenä, hän väittää sen olevan jotenkin vähemmän elokuvallista. ”In the end sex is something that everybody does – there’s no depth within that. Sexuality has limitations in terms of what you can do with it creatively, whereas violence has a deeper impulse.” Hämmentävää! En ymmärrä miksei seksin ja seksuaalisuuden kuvaamiselle löytyisi vähintäänkin yhtä monimuotoisia luovia ilmaisukanavia kuin turpaanvedon. Toisaalta, erotiikan kuvaamista on usein sanottu vaikeimmaksi kaikesta, ja voi ehkä kuvitella, että Refnin kaltaisesta ohjaajasta tuntuu juuri tältä: hänen miehisten elokuviensa väkivalta tuntuu usein pulppuavan kyvyttömyydestä käsitellä tai toteuttaa seksuaalisuutta. Miettikää vaikkapa Bronsonin homofobista (ja samalla homoeroottista) vankilaympäristöä, Driven hyveellistä, mutta saavuttamatonta yksinhuoltajaäitiä tai Only God Forgivesin äititraumoja.