Oi Woody! Tuolla tuotteliaisuudessaan ja omintakeisen neuroottisessa tyylissään vertaansa vailla olevalla tuttuakin tutummalla rillipäällä on aina vain erityislaatuinen asema sydämessäni. Leffoja on singahdellut osapuilleen yksi vuodessa sitten 60-luvun lopun, lajityypistä toiseen, mutta loppujen lopuksi Allenin voi sanoa luoneen oman genrensä. Kaikki heitot eivät suinkaan ole osuneet maaliin, mutta en minä niitä epäonnistumisia mieti, saati sitten kyseenalaisia kummallisuuksia Mia Farrow’sta ja adoptiotyttäristä. Annie Hall ja Manhattan – ne jo riittävät synninpäästöön melkeinpä mistä tahansa.

Allenin elokuvista ja haastatteluista välittyvä ulkopuolisen roolissa viihtyvä, mutta kuitenkin himpun verran narsistinen ja vinossa huumorissaan nurinkurisen hurmaava maailmankuva on kertakaikkisen vastustamaton. Kuolemanpelko, parisuhteiden mahdottomuus, luovuuden kanssa pyristely ja olemisen sietämätön keveys ihan vain ylipäätään nousevat pinnalle kerta toisensa jälkeen, ja mitä raadollisempaa, sen hauskempaa. Tai jos ei hauskempaa, ainakin osuvampaa.

2000-luvun ”myöhempien aikojen” Allen on tavallaan oma lukunsa. Kypsässä eläkeiässäkin elokuvia tupsahtelee tasaiseen tahtiin, ja sitten Match Pointin ote on pysynyt melkoisen vaivattomana. Vanhanaikaista vintage-henkeä on mukana sopivasti, mutta uudet kuvauspaikat sekä tuoreet ja taitavat näyttelijät antavat tarinoille virtaa. Uuden kauden Alleneita määrittääkin myös se, ettei ohjaaja itse näyttäydy enää kameran edessä. Tämä on näkökulmasta riippuen pettymys tai suuri helpotus, mutta Allen on onneksi taituri paitsi roolituksessa, myös saamaan näyttelijöistään paljon irti. Ja siitä onnellisessa asemassa että saa taatusti valikoida rusinat pullasta – kuka sieluton surkimus muka kieltäytyisi roolista? Diane Keatonia on vaikea peitota, mutta uusista muusista esimerkiksi Scarlett Johansson taisi hyvinkin tehdä Match Pointissa yhden parhaista rooleistaan.

Myös Allenin uusin, Blue Jasmine, on ennen kaikkea näyttelijöidensä elokuva. Enimmäkseen San Franciscoon sijoittuvassa draamassa Cate Blanchett ja ihana Sally Hawkins ovat loistavia eriparisina sisaruksina. Alec Baldwin heittää variaation viime vuosina tutuksi tulleesta charmantista roolistaan, hyvin toki, mutta oikeastaan miehet saavat tällä kertaa tyytyä sivuosiin. Siitäkin huolimatta, että Blanchettin Jasminen ja Hawkinsin Gingerin elämät ja ongelmat pyörivät aikalailla kaksilahkeisten ympärillä.

”Rahvaanomaisesta” Jeanettesta nimensä kukkaseksi ylevöittänyt Jasmine on todella traaginen hahmo. Rahastokeinottelijamiehensä puuhilta silmänsä ummistanut leidi on tottunut helppoon elämään – ja pitämään virheetöntä julkisuuskuvaa yllä. Kovin lämmintä sympatiaa ylemmyydentuntoista käskyttäjää kohtaan on vaikea tuntea, mutta kulissien romahtaessa atomeiksi Jasminen tuskan voi suorastaan tuntea sisuskaluissaan. Miten noloa kipittää myyjänä nöyrästi kenkäpareja sovitettaviksi entisille silmäätekeville illallisvieraille. Miten traagista kun takavarikoitujen dollareiden mukana murenee myös seurapiirivaimona olemisen varaan huterasti rakentunut identiteetti.

Blue Jasminen ytimessä onkin oikeastaan eräänlainen nature vs. nurture -pohdinta yhteiskuntaluokista ja siitä, miten paljon ympäristö muokkaa identiteettiämme. Allen kysyy minkälaisten rakennuspalikoiden avulla yritämme koota eheää omakuvaa ja näyttää kuinka takerrumme joskus valheellisiinkin käsityksiin itsestämme. Matalapalkkaisiin töihin jumahtanut yksinhuoltaja Ginger on vakuuttunut, että on saanut geneettisesti Jasminea huonommat eväät elämään eikä siksi pyristele parempaan. Jasmine taas on ollut adoptiovanhempiensa suosikki, ehkäpä viehkon ulkonäkönsä vuoksi, ja tottunut menestymään. Se, että tällä kertaa hän on boheemin Gingerin avun tarpeessa, ei muuta sisarusten välistä dynamiikkaa.

Tarinan kaari on simppeli, hieman yksioikoinenkin. Takaumin etenevä elokuva repii auki vanhoja haavoja, ja vaikka molemmat yrittävät muuttua, Ginger ja Jasmine ovat lopulta yhtälailla jumissa itsensä kanssa. Ensivaikutelmasta huolimatta Blue Jasmine ei käänny komediaksi, vaan sukeltaa suorastaan murheellisiin sävyihin. Surumielinen Jasmine, tosiaan. Allen ei maalaa kovin lohdullista kuvaa ihmisten mahdollisuuksista päästä pilkuistaan. Pakonomaisen pyristelyn jälkeen ollaan taas aloitusviivalla, ja henkilöiden kehittymättömyys tekee katselukokemuksesta oikeastaan vähän raskaan. Loppu on jopa lohduton, mutta ei masennuta: vielä tulee uusi vuosi ja uusi elokuva. Allenin huhutaan äskettäin päättäneen kuvaukset Etelä-Ranskassa muun muassa Emma Stonen ja Colin Firthin kanssa.

Olisipa muuten mukava kuulla mistä Allenin elokuvista muut lämpenevät – tai päinvastoin kylmenevät!