Valitse elämä

trainspotting-7.jpg

Jatko-osiin sisältyy jo oletusarvoisesti jonkinasteinen ristiriita, odotusten ja lähes välttämättömien pettymysten taisto. Paluu suosikkihahmojen pariin kutkuttaa, mutta selvää on, että uutuudenhohtoa ei koskaan saa takaisin. T2 Trainspotting on jatko-osa hyvässä ja pahassa. Paluu Skotlannin lääväisiin huumepiireihin 20 vuotta myöhemmin viihdyttää, mutta ei oikeastaan edes yritä toimia itsenäisenä teoksena. Danny Boylen 90-luvun hitti on läsnä joka tasolla, tapahtumapaikoista repliikkeihin ja soundtrackiin sekä suoriin haamukuviin menneisyydestä.

Vähempikin vanhasta muistuttaminen olisi riittänyt, mutta tärkeintä on se, että joka ikinen keski-ikäistyneistä (ex)narkkareista on mukana. Ewan McGregorin sydänvikainen Renton on edelleen renttumaisen hurmaava, Johnny Lee Millerin semisti kaljuuntuva Sick Boy katkeroitunut koksupää, Ewen Bremnerin Spud yhä hyväsydäminen oudokki ja Robert Carlylen aiempaa isomman roolin saanut Begbie entistäkin pelottavampi raivohullu. Tarinalla on lopulta melko pieni merkitys, mutta yksinkertaisuudessan se kuuluu näin: kaverinsa aikoinaan pettänyt Renton löytää itsensä taas Edinburghista ja eihän siitä hyvää seuraa. Menneisyyden haamut ne vaan kolahtelevat yksi kerrallaan kaapista.

Elokuvalla on hetkensä ja ajan kulumista on ilmennetty ironisen oivaltavasti avio-ongelmien ruotimisesta nykypäiväistettyyn choose life -monologiin. Kuvaus toimii, energiaa löytyy ja rankan narkkihistorian omaava Edinburgh nummineen näyttäytyy vaihteeksi ihan turismikelpoisena. Myönnettävä se silti on: T2 on täyttä nostalgiaa eikä uudelleenlämmitetty ateria vastaa tuoretta. Pakkohan se oli nähdä, mutta.. jos maltat, kaiva mieluummin naftaliinista se alkuperäinen.

Kulttuuri Leffat ja sarjat Ajattelin tänään

Yön kalpea hehku

moonlight.jpg

Kuunvalossa musta iho näyttää joskus siniseltä. Barry Jenkinsin Moonlightissa yön kalpeassa hehkussa ja trooppisena puhaltavassa merituulessa on muutenkin outoa voimaa – mahdollisuus olla hetken joku toinen, tai ehkä juuri se joka oikeasti on.

La La Landin tapaan kahdeksan Oscar-ehdokkuuden Moonlight on päätynyt lähes maanisen hehkutuksen kohteeksi, mutta parhaimmillaan se(kin) on ilman odotuksia: surumieleisen vavahduttavana ja pienimuotoisena indiedraamana, jota ei pysty eikä halua heti ravistella harteiltaan. Ihmisyyden ytimessä itävää henkisen ja fyysisen yhteyden kaipuuta on harvoin onnistuttu kuvaamaan yhtä osuvasti, ja kipeästi. Sitä, miten lähelle päästäminen on joskus pelottavinta kaikista tai sitä, miten heikkous saattaa joskus olla suurinta vahvuutta.

Tämän kaiken rinnalla elokuvan mahdollisten ongelmakohtien ruotiminen tuntuu aika merkityksettömältä. Kuten esimerkiksi sen, onko kuva huumeongelmaisesta ja väkivaltaisesta mustasta lähiöstä liian stereotypisoiva. Että onhan nämä gangsterihommat ja crackia polttavat yksinhuoltajaäidit nähty, että eikö löytyisi tuoreempaa näkökulmaa Yhdysvaltojen mustan työväenluokan elämään.

Lähes radikaalilta sen sijaan tuntuu elokuvan hiljainen, mutta vahva tapa käsitellä seksuaalisuutta ja maskuliinisuutta. Moonlight ei ehkä ole rakkaustarina, mutta elokuva näyttää että rakkaus, jos mikä, ei ole stereotyyppistä. Tai yksioikoista. Pienin elein, paljastamatta lopulta paljoakaan, Moonlight hiipii ihon alle, koskettaa melkein niin että tuntee sydämenlyönnit.

Kulttuuri Leffat ja sarjat Suosittelen