Kun katselen Tomppaa

12985395_new-taboo-promos-tease-tom-hardys-bloody_61ed278a_m.jpg

Oli jo aikakin, että myös television puolelle saatiin satsi Tom Hardya. Jotain Tompassa nimittäin on. Brittiläisen kuivakkaa huumoria ja äksyn juurevaa karismaa kenties, melkein mielenvikaista lähentelevällä intensiteetillä maustettuna. Melko sosiopaattisia ovat olleet ainakin Hardyn viimeaikaiset roolit The Revenantista Mad Maxiin, Bronsonista puhumattakaan. Toisenlaistakin tavaraa ansioluetteloon onneksi mahtuu, romanttisista komedioista Locken kaltaiseen laatudraamaan.

Sitä on toivottavasti joskus luvassa lisääkin, mutta vastikään HBO Nordicilla startanneen Taboon James Delaney ammentaa tutusta, väkivaltaan taipuvaisten alfaurosten laarista. Mutaiseen 1800-luvun Lontooseen isänsä kuolemaa selvittelemään saapuva heimotatuoitu maailmanmatkaaja on melkoinen kulmiensa alta kyräilevä äijänköriläs, joka kommunikoi tutun hardymaisin murahduksin. Tietenkin Delaney on myös suoraselkäinen periaatteen mies. Niistä periaatteista vain on välillä vaikea ottaa selvää.

Tarina sinänsä on päällisin puolin pöhköhkö: intiaaniverta omaavalla Delaneylla saattaa erakkomaisen luonteen ja brutaalin tappelutyylin lisäksi olla hyppysissään jonkinlaista mustaa magiaa. Kaikenlaisia villejä huhujakin hänestä liikkuu, ihmissyönnistä insestiin – ja tabujen äärellähän tässä olla. Melko synkkää meininkiä siis, mutta samalla aika viihdyttävää. Vähän niinkuin Penny Dreadful western-vivahteilla. Tulisiko tätä kuitenkaan ilman Hardya katseltua? Ehkä ei  – ihan jo pelkästään senkin takia, että Hardy perhepiireineen on ollut luomassa sarjaa. Käsikirjoitus on Steven Knightin (mm. Peaky Blinders) ja Hardyn isän, Edward ”Chips” Hardyn.

Kulttuuri Suosittelen Uutiset ja yhteiskunta

Yöperho

nocturnal-animals.jpg

Tiedättekö sen tunteen, kun on yrittänyt päästä katsomaan jotakin niin pitkään, että elämykselle alkaa väkisinkin kertyä odotusarvoa? Yön eläimien kohdalla odotuksia toki asettaa jo Tom Fordin esikoiselokuva, A Single Man, joka oli debyytiksi huikean eheä. Tyylitietoisen 60-luvun tunnelmapalan kruunasivat Colin Firthin ja Julianne Mooren roolisuoritukset.

Yön eläimet asettuu kuitenkin ihan omanlaisiinsa uomiin. Kahteen aika- tai todellisuustasoon lomittuva elokuva yllättää hakemalla tehoja groteskeista yksityiskohdista ja kaiken yllä raskaana riippuvana väkivallan uhasta. Säväyttävä tyylitaju Fordilla on edelleen tallessa: alun burleskikohtaus äimistyttää ja Amy Adamsin galleristin kylmän hillityksi hiottu elämä asettuu kuviin täydellisesti, tietenkin.

Menestyneemmän sulhokandidaatin tieltä aikoinaan syrjäytetyn eksän (Jake Gyllenhaal) lähettämään karuun romaaniin liikaakin eläytyvä Adams kannattelee elokuvaa upeasti, ja Texasin takamaille kuvitellut kauheudet näyttäytyvät väläyksinä unettomuudesta hapertuvan todellisuuden reunamilla.

Romaanin tarinaan on ladottu kaikki punaniskakliseet niljakkaista taparikollisista, korruptoituneista lainvalvojista ja oman käden oikeudesta. Naisvihamielisine sivujuonteineen se ei ehkä ole erityisen kiinnostava, mutta kontrastissa kliinisen (ja pinnallisen kohteliaan) galleriaympäristön sekä nuhjuisen (ja brutaalin rehellisen) autiomaan välillä on kyllä voimaa.

Kokonaisuus ei ole täydellisen harmoninen A Single Manin tapaan, mutta kiinnostava se sen sijaan on, kaikkine ristiriitoineen. Tällä kertaa täytyy mainita myös katsomispaikka, Kallion tuore Rivierajoka teki melkein suuremman vaikutuksen kuin itse elokuva. Cocktailbaarin ja elokuvateatterin lokoisa yhdistelmä, jos mikä, on täydellistä todellisuuspakoa loskaisena talvi-iltana. Tätä hyvää kannatti odottaa.

PS. Mitä mieltä Oscar-ehdokkuuksista? Myös Arrivalissa loistanut Adams sekä Nocturnal Animals jäivät muuten Oscar-huomiotta, mutta Michael Shannon sai ehkä hieman yllättäen sivuosaehdokkuuden seriffin roolistaan. Kurkkaa kaikki ehdokkuudet vaikkapa täältä.

Kulttuuri Leffat ja sarjat Suosittelen Ajattelin tänään