Cumberbatchin Benedict on epäilemättä hyvä tyyppi. Taitava luonnenäyttelijä, joka on sinnikkäällä työllä singahtanut tähtikastiin. Epätavanomaisella tavalla komea, peribrittiläisen kohtelias, puhuu julkisuudessa vähemmistöjen oikeuksien puolesta. Ja vähän älykkö, sentään Uusi Sherlock. Looginen valinta valtionsalaisuuksien parissa työskenteleväksi huippumatemaatikoksi, siis.

Koodinmurtaja Alan Turingin rooli The Imitation Gamessa toikin Cumberbatchille Oscar-ehdokkuuden, ja ihan hyvä niin, vaikka toisen, yhtä lailla kovia kärsineen tiedemiehen elämäntarina tällä kertaa vetikin pidemmän korren. Samalla saatiin nostettua esille ei kovinkaan kaukana menneisyydessä lymyäviä ihmisoikeusrikkomuksia seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Turing itse joutui peittelemään homouttaan, ja jäätyään kiinni seksin ostamisesta mieheltä joutui vankeuden uhalla suostumaan henkisesti musertavaan kemialliseen kastraatioon.

Kuten tästä ehkä voi päätellä, The Imitation Game ei ole erityisen piristävä elokuva.  Oikeastaan se on laadukasta, mutta vähän yllätyksetöntä perusdraamaa surullisella pohjavireellä. Hyvin näyteltyä toki, ja tarinahan ehdottomasti ansaitsee tulla kerrotuksi. Parasta leffassa on tietenkin Cumberbatch, mutta samalla sittenkin myös ärsyttävintä.

Jaa miksi? Koska huippuälykkään, mutta sosiaalisesti kyvyttömän ja töykeän neurootikon rooli alkaa tuntua jo kovin kuluneelta. Marc Zuckerbergistä Sheldon Cooperiin ja Saga Norenista Scherlockiin. Ja oikeastaan Cumberbatchin Turing on Sherlock. Eikä siinä periaatteessa mitään, mutta Benedict, pliis älä tähän jämähdä.