Naisista ja asetelmista

636585199663318392-killing-eve-2-10.jpgJotkut jutut ovat klassikoita, joita voi versioida kyllästymättä lähes loputtomiin. Esimerkiksi poliisisarjat sekä ovelan tappajan ja etsivän väliset kissa- ja hiirileikit ovat asioita, jotka jaksavat kiehtoa kerta toisensa jälkeen. Tietyt kliseet tulevat matkan varrella tutuiksi, mutta hyvin toteutettuina nekin antaa anteeksi. 

Synkkien tapahtumien polttopisteessä oleva etsivä on useimmiten arvostettu, erakkomaisia taipumuksia omaava mies, joka toteuttaa tutkimuksiaan tehokkaasti joskin välillä lain harmaalla alueella. Marginaalisempana vaihtoehtona tälle on piinkova ja periksiantamaton perheetön naistutkija, jolla on yleensä kyseenalainen kunnia toimia piikkinä työyhteisön lihassa. Tappajat tapaavat olla miehiä ja uhrit naisia, ellei sitten ole seksuaalissävytteisten murhien sijaan kyse vaikkapa poliittisten salaliittojen pelinappuloiksi päätyneistä miekkosista.

Harvemmin tulee vastaan esimerkiksi Killing Even tapaista tarinaa, jossa toistensa jäljille pääsevät naispuolinen palkkamurhaaja sekä suhteellisen tavallisen oloinen naisetsivä. Etsivää näyttelee Greyn anatomiastakin tuttu Sandra Oh, joka herättelee lisäksi tajuamaan, miten harvoin sarjoissa ja elokuvissa nähdään aasialaistaustaisia päähenkilöitä – asetelmista puheenollen. Killing Even muotivaatteilla leikittelevä mysteerimurhaaja on kieltämättä melko karikatyyrimainen psykopaatti, mutta naistappajista erityisen kiinnostunut Eve on onneksi jo vähän moniulotteisempi hahmo. Sellainen huonosti istuviin halpisvaatteisiin pukeutuva hajamielinen ja (tietysti) työnarkomaniaan taipuvainen tyyppi, joka yrittää pärjäillä intohimottomassa avioliitossa eikä millään osaa päättää pitäisikö hiuksiaan kiinni vai auki. 

Astetta epätavallisempi tutkija-tappaja-asetelma löytyy myös BBC:n ja Netflixin tuoreesta minisarjasta Collateral. Pääosan iki-ihana Carey Mulligan on sattumanvaraiselta näyttävän, siirtolaisuuden ympärille kietoutuvan murhan äärellä, jonka takana vaikuttaisi niin ikään olevan ammattitaitoinen nainen. Kiinnostava, ja ehkä aavistuksen fargomainen, yksityiskohta on se, että Mulliganin Kip sattuu olemaan näkyvästi raskaana. Raskauteen tai Kipin mahdolliseen perhe-elämään ei ainakaan toistaiseksi ole palattu sen enempää, onpahan nyt vaan – ja hyvä niin. 

Kulttuuri Suosittelen Ajattelin tänään

Välissä rakastetaan

120_bpm_ce_line_nieszawer_photo1.jpgPum pum pum. BPM eli Beats per minute on elokuva ajasta ja elämästä, siitä kuinka sydämenlyönnit ovat rajallinen resurssi, joita ei voi säästellä. Erityisen kouriintuntuvalta tämä totuus tuntuu ranskalaiselokuvan päähenkilöiden arjessa 90-luvun aids-epidemian keskellä, jossa elämää tekee mieli ahnehtia ja kuoleman läheisyys mitataan konkreettisesti jäljellä olevien valkosolujen määrässä.

Epidemian sävyttämistä yksilötason tragedioista sekä yhteiskunnallisesta taistelusta lääkkeiden saatavuuden parantamiseksi ja asenteiden muuttamiseksi on tehty joukko muitakin ansioituneita elokuvia, mutta harva niistä tavoittaa yhtä uskottavan – ja koskettavan – tasapainon näiden kahden välillä. Todenmukaisuutta ja elämänmakuisuutta selittänee se, että ohjaaja Robin Campillo oli itse nuoruudessaan Act up Paris -ryhmän aktiivi. Elokuvan toiseksi päähenkilöksi nouseva, kiivaaseen Seaniin rakastuva Nathan on kuulemma ohjaajan jonkinasteinen alter ego; hiv-tartunnan pelossa selibaattiin sulkeutunut mies, joka lopulta päättää vapautua pelosta.

Elokuvan alkuperäinen nimi 120 battements par minute viittaa, ehkä sydämenlyöntien lisäksi, teknobiittiin, ja tanssille antautuminen onkin tarinassa isossa osassa. Ensin puhutaan tai kiistellään Act up -ryhmän kokouksissa, sitten isketään pillit huutaen ja tekoveret roiskuen, ja lopuksi päädytään putkan kautta bileisiin. Välissä rakastetaan, tai koitetaan vaan selviytyä. Dialogissa ei ujostella mustaa huumoria, ja eräässä kohtauksessa Sean heittääkin huulta siitä, kuinka kuoleman katsominen silmästä silmään tekee väritkin kirkkaammiksi – tai sitten ihmisen vain ihan helvetin paljon väsyneemmäksi.

Tinkimätöntä realismia tavoittelevasta kerronnastaan tunnetun Laurent Cantetin kanssa työskennellyt Campillo antaa hänkin elokuvansa kulkea omaa tahtiaan ja pääsee pikkuhiljaa hahmojen iholle, Seanin kunnon heikentyessä lopulta hyvinkin raadollisesti. Rehellisyyden nimissä toistoakin silti on, ja pieni tiivistäminen olisi tehnyt elokuvalle hyvää. Lopussa punaisena virtaava Seine-joki muistuttaa kuitenkin osuvasti, miten pitkälle on tultu, ja minkälaisten ihmiskohtaloiden kustannuksella.

Kulttuuri Leffat ja sarjat Suosittelen