Huh! Frances McDormand totisesti on huikean sävykäs näyttelijä. Olivia Kitteridgen katsottuaan viimeistään sen tietää. HBO:n minisarjaa on kehunut moni, eikä suotta. Mainelaisen pikkukaupungin ja suorasukaisen matematiikanopettaja Olivia Kitteridgen elämään keskittyvä neliosainen sarja kertoo, noh, juurikin siitä itsestään eli elämästä. Ja melkoisen kaunistelemattomasti kertookin. 25 vuoden ajanjakson takaumin kattavaan tarinaan mahtuu arkea, pettymyksiä, syntymiä ja kuolemia kaikissa harmaan sävyissä – ja Kitteridge tallustaa kaiken läpi stoalaisen vakain katsein ja askelin, totuuksia töksäytellen.

Dormandin pienin elein näyttelemä Kitteridge on hieno hahmo ja tiliteon teema elämän loppumetreillä rankkuudessaan kiinnostava. Mitä tästä kaikesta lopulta jää käteen? Sitä sopii miettiä, jos vain uskaltaa. Kohdata elämä silmästä silmään, rehellisesti kuten Kitteridge yrittää tehdä. Silti, Kitteridgen suojamuurit kurkottelevat vuosi vuodelta ja pettymys pettymykseltä yhä korkeammiksi. Kenties aivan huomaamatta, ainakin kunnes peliin astuu lempeän erakkoäksyilyin suorastaan yksinoikeudella tavaramerkikseen ominut Bill Murray.

Sarjan kerronta ei mielestäni ole ihan täydellisesti jaksotettu, ja myönnettäköön, että odotin vielä pikkuisen enemmän. Olisi kiinnostavaa lukea sarjan pohjana oleva samanniminen romaani, sillä Kitteridgen sielunelämään haluaisia kaivautua syvemmällekin. Miksi juuri tämä nainen, miksi juuri Kitteridgen tarina? Se on joka tapauksessa varmaa, että maailma tarvitsee enemmän tällaista. Enemmän Frances McDormandia ja enemmän ryppyisiä naisia. Lisää oikeita asioita, pieniä julmia totuuksia ja lisää Martha Wainwrightin sielukasta ääntä. Kyllä kiitos.