Sovitaanko, että on hyvä merkki, jos vuoden ensimmäinen leffa jättää hyvän maun suuhun? Kirpeän makea Birdman on kärkisijoilla myös viime viikolla julkistettujen Oscar-ehdokkuuksien määrässä, ja ansaitusti niin. Ehkä vähän yllättävästikin, sillä peruspalkintolaatudraaman sijaan Birdman on aika vekkuli ja synkkä kaveri. Mustaksi komediaksi ja viihdemaailman satiiriksi tätä kai voisi kuvailla, ja mukana on myös vinkeä, päähenkilön skitsofreenista mielenlaatua heijasteleva fantasialementti.

Mainioilla näyttelijöillä Edward Nortonista Emma Stoneen ryyditetty Birdman on samalla Michael Keatonin valkokangascomeback, ja oikein hyvä sellainen. Keaton esittää männävuosien toimintatähtenä tunnettua, elähtänyttä Riggan Thompsonia (Birdman, Batman, get it?), joka haluaa vakavasti otettavaksi taitelijaksi ja päättää satsata kaiken sydänveriseen Raymond Carver -adaptaatioon Broadwaylla. Harmi vain, että menneisyys roikkuu kintereillä, kriitikot ilkkuvat ja ensemble koostuu joukosta pähkähulluja egomaanikkoja. Riggan itse mukaan lukien.

Birdmanissa ilahduttaa näyttelijäntyön lisäksi meksikolaisohjaaja Alejandro González Iñárritun löytämä tuore tatsi omaan elokuvakerrontaansa. Iñárritun aikaisemmat pitkät Amores Perrosin jälkeen Babelista 21 grammaan ja Biutifuliin ovat hienoja, mutta globaalissa maailmantuskassaan aika raskaita katselukokemuksia. Hieman samasta puusta veistettyjäkin ne olivat. No, nyt on uusi vaihde silmässä. Ei upeasti kuvattua Birdmaniakaan pieneksi ja vähäeleiseksi voi sanoa, mutta jotenkin henkilökohtaisemmalta tämä tuntuu. Mediasatiirista ja viihdebisneksen kuvauksesta tulee hieman mieleen myös hetki sitten nähty Maps to Stars, mutta siinä missä Cronenberg jätti hiukan kylmäksi, Iñárritu onnistuu. Who knew.