Viikonlopun ja alkavan marraskuun kyseenalaiseksi kunniaksi aloin nakutella haavelistaa Lilyssä kiertäneen bucketlist-haasteen innoittamana. Lopputuloksesta tuli kenties vähän jotain muuta, mutta kuitenkin leffa-aiheinen, sillä kaikki tunteet, unelmat, uroteot ja painajaisethan on jo kiteytetty valkokankaalle. Elämää suurempina, samaistuttavina, ihanan täydellisinä hetkinä. Mutta jos nyt ihan välttämättä haluaa kokea jotain IRL, olkoon elämä kuin elokuvaa.

Haahuilevien tie-elokuvien ystävänä tahtoisin ennen kaikkea heittää repun selkään beat-kirjailijoiden henkeen kuin On the Roadissa – ja viettää yön aavikolla tähtitaivaaseen upoten, kuten Tracksissa. Haluaisin hypätä junasta kesken matkan ja juoda punaviiniä puistossa kuin Celine ja Jesse Rakkautta ennen aamua -elokuvassa. Ja tietysti laulaa (nuotin vierestä) tokiolaisessa karaokekopissa ihan kuin Lost in Translationin Charlotte ja Bob.

Ehdottomasti tahdon myös juoda liikaa pinot noiria hyväsä seurassa Sidewaysin tapaan sekä mättää leivoksia kuin Marie Antoinette. Samppanjakaan ei olisi pahitteeksi. Toisinaan haluaisin myös treenata itseni voittamattomaksi kuin Alienien Ripley, mutta niitä leivoskutsuja ja viinipiknikkejä kuitenkin aina lopulta paljon enemmän.

Sanomattakin on selvää, että haluan käydä paljon ylianalyyttisia keskusteluja allenilaisittain, puhua loputtomasti taiteesta ja elämästä. Älyllisen loiston ohella tahtoisin joku päivä olla myös häikäisevä pukeutuja, rennon androgyyni kuin Diane Keaton Annie Hallissa tai ranskalaisen chic kuin Jean Seberg elokuvassa Viimeiseen hengenvetoon. Sitten lopuksi, matkustaneena, hyvin syöneenä ja kultivoituneena, voisin vain olla ja kirjoittaa, vähän kuin Virginia Wolf Tunneissa. Ilman niitä kiviä taskussa.