Siemenestä se pienikin ponnistaa
”You have to understand your limitations. It’s your limitations that make you the wonderful disaster you most probably are.”
Mikä sopisikaan synkeiden talvipäivien ja punaviinilaseihin tuijottelun soundtrackiksi paremmin kuin Nick Cave. Ja kun sen punkkupullon kerran on avannut, kannattaa samalla tapittaa myös Bad Seedsin viimeisimmän levyn äänitystä ja tuoreinta kiertuetta seuraava 20 000 Days on Earth.
Rock-dokkari on vaikea laji, mutta paljon luovia vapauksia ottava ja tyylikkäästi kuvattu 20 000 Days on Earth toimii tunnelmapalana muillekin kuin faneille. Elokuva luonnostelee kuvan levyn kansien sankarihahmoja idolisoivasta pojasta, joka haluaisi olla joku toinen. Miehestä, joka mytologisoi muistoja, kirpputorilöytöjä ja myrskypilviä rakentaen niin vahvan sisäisen maailman, että sieltä kirpaisee repäistä itsensä pois. ”You turn it on, you turn it off, until you can’t.”
Lopulta Caven jutusteluissa, ja musiikissa, on jotain kovin lohdullista. Epätäydellisyys on kiinnostavampaa kuin onnistuminen, ja rujoimmatkin sekopäisyydet päästetään päivänvaloon. Siinä omia mörköjään voi sitten rauhassa tarkastella, antaa niistä jalostua jotain kaunista.
PS. Yksi syy rakastaa Nick Cavea on myös tämä huumaava kohtaus Wim Wendersin Berliinin taivaan alla -elokuvassa. Taianomaista.
Aina aika-ajoin sitä tarvitsee uuden idolin, sellaisen älyllisen girl crushin. Luulenpa, että Elisabeth Mossista saattaisi olla sellaiseksi. Mad Menin lasikattoja koputelleessa Peggyssä ja Top of the Laken kovia kokeneessa Robinissa on samaa epätäydellisyydessään uskottavaa pelottomuutta – ja sen tuntuvat huomanneen muutkin.