Takaisin mustaan

Aurinko pilkistää pilvien välistä, mutta tänään olen surumielinen. Osittain se taitaa johtua siitä, että kävin katsomassa Amyn. Tai kenties eksyin elokuvateatteriin juuri siksi. Tarinan loppu ei ole yllätys, eikä iloinen, mutta muuten Asaf Kapadian kehuttu ja kohuttu elokuva yllättää positiivisesti. Amy Winehousen lähipiirin kotivideoista, haastatteluista ja esiintymistaltioinneista rakennettu dokumentti on sävykäs, eikä tunnu jatkumolta kuvottavuuteen asti sensaatiohakuisen brittimedian riepottelulle. Aika on antanut etäisyyttä, eivätkä narkkarivitsit silminnähden kärsivästä laulajasta enää naurata.

Kapadia piirtää kuvan herkästä ja uhmakkaasta naisesta, jonka tupeerattu pehko kasvaa ja paino vähenee samaa tahtia menestyksen myötä. Menneiden vuosikymmenien jazz-laulajia ihannoivasta tytöstä, jolla on ääni, mutta myös synkkä puolensa, jota ruokkivat masennus, syömishäiriö, läheisriippuvuus, viina, huumeet ja renttupoikaystävät. Opiskelin Briteissä Amyn ollessa matkalla kuuluisuuteen, mutta enemmän kuin muistan noiden aikojen Winehousea, tulin tänään ajatelleeksi silloista kämppäkaveriani, joka tuskin lukee tätä.

Ulkoisestikin Amya muistuttanut kämppikseni Dawn oli pohjoisenglantilaiseen tapaan anteeksipyytelemätön ja suorapuheinen. Hän opiskeli sukupuolentutkimusta, juhli, hyppi sängystä toiseen ja yritti sovittaa feminismiä yhteen juutalaisen uskon kanssa. Keskusteluja käytiin. Mutta ei hänkään tainnut olla räväkän ulkokuoren alla ihan niin iloinen kuin miltä näytti. Eräänä syksynä Dawn palasi kymmenisen kiloa laihtuneena, entistä pahemman hypokondrian kourissa. Kerran hän pelkäsi itkien saaneensa c-vitamiinimyrkytyksen appelsiineista, toisena yönä veimme hänet sairaalaan vatsakrampeista oksentaen. Usein puhuimme seksistä, joskus yritin lohduttaa paskojen yhden yön juttujen jälkeen. Toivottavasti hänellä menee nyt hyvin.

Elokuvassa Amy kertoo rakkaudestaan musiikkiin, siitä kuinka hänellä on aina mahdollisuus laulaa, loputon lahja josta etsiä lohtua ja johon vuodattaa tunteensa. Olen usein kadehtinut sellaista, luontaista venttiiliä kaikelle elämästä kertyvälle tauhkalle. Esiintyvät taiteilijat ovat vähän kuin hehkulamppuja. Ei ole väliä kuinka pimeää elämässä muuten on, ei sillä kuinka tyhjänpäiväinen ja odotteluntäyteinen päivä on ollut. Lopulta tulee aina se syttymisen hetki, lupa ja taito palaa hetken aikaa täysillä.

Laura ja Helmi ovat jo kirjoittaneet Amystä kauniimmin kun minä osaan, joten en sano enää enempää. Paitsi että lukekaa ja katsokaa.