hyvää itselle

 

eräs lukija ilmaisi räiskälereseptipostaukseni kommenttiosiossa ihmetyksensä siitä, kuinka ihmeessä pysyn fitissä kunnossa syömällä kaikkea ihanaa ja herkullista – mihin kommenttiin vastasin, ettei instagram- tilini kuvafiidi ole suinkaan kuin puoli totuutta. tässäkään asiasta.

tämä on hieman hankala aihe kirjoittaa kuulostamatta terveyshifistelijältä tai sporttihirmulta, mutta yritän silti.

täytän muutaman kuukauden päästä 30, ja voin tänään rehellisesti sanoa olevani tyytyväinen kehooni – tai oikeastaan olen pystynyt tähän jo hetken aikaa.

naisille ilmeisesti periytyy syntymässä pakonomainen tarve arvostella itseään ja omaa kehoaan. kaikki on väärin, jotain on liikaa ja jotain aivan liian vähän. ja tähän kun ympätään alituinen diettaaminen, syömättä jättäminen ja toisaaltaa taas väärin syöminen, niin ollaan jo aika pitkällä hirvittävässä kierteessä, joka painaa harteilla aina kun lipsahtaa ottamaan palan suklaata kahvipöydässä.

ruuan tulisi ilahduttaa, ravita, piristää ja innostaa. ei masentaa ja aiheuttaa huonoa omatuntoa.

 

 

olen entinen taitoluistelija ja kilparatsastaja, ja urheiluni perimmäisenä motiivina on nuoresta saakka ollut menestyminen. rakastin monipäiväisiä valmennusviikonloppuja, kirjoitin päivittäin kaikki harjoitukset ja treenifiilikset pikkutarkasti treenipäiväkirjaan ja asetin tavoitteita – tavoitteita itselle ja ratsulle.

olin pitkään iskostunut ajatukseen, ettei esteratsastuksen ja hevosten jälkeen mikään laji saa minussa aikaan vastaavaa tunnetta, intoa ja tarmoa kehittyä. en pystynyt motivoitumaan mihinkään, eikä salitreeni tai juoksulenkit kiinnostanut helvettiäkään.

kunnes tohdin vaihtaa katsantakantaani – entä jos yrittäisin kehittää ja haastaa ihan vain itseäni, omaa kehoani. opettelin motivoitumaan omasta kehityksestäni. keskittyä vain minuun, ilman, että tarvitsen kehitykseni mittariksi välttämättä kuuttasataakiloa suitsittua urheiluhevosta.

 

 

tämä kirjoitus on kokonaisuudessaan vain hieman pitkäksi venynyt vastaus tuohon lukijani kommenttiin, ei siis ohjenuora, ei ravintonillitys eikä varsinkaan minkään sortin valistuskirjoitus. tämä on vain sanoiksi puettu henkilökohtainen hygge- tilani , mistä olen kieltämättä todella fiiliksissä.

olen siis löytänyt sisäisen urheilijani. ja tätä myötä oppinut syömään kehoa kunnioittaen, ja ennen kaikkea syömään tarpeeksi oikeita asioita. huvittaa miettiä miten ennen nuuhkin hevosten heinät aina tarkkaan homeiden varalta ja mittasin päivittäiset lisäravinteet iltakaurojen joukkoon samalla kun itse elin käytännössä voileivillä ja irtokarkeilla.

nyt tunnen olevani balanssissa. eikä pannukakkukasa silloin tällöin aiheuta juuri muuta kuin valtaisan sokerihumalan ja naamanlevyisen hammashymyn.