Tyypit hei! Olen kokoamassa kaikenkattavaa postausta lyömättömimmistä New Yorkin osoitteistani ja menovinkeistäni – parhaista ravintoloista, bileistä ja pussailupaikoista, ja nyt minua kiinnostaisi kuulla:  Millaisista New York -tärpeistä sinä haluaisit blogissa lukea? Kaikki toiveet otetaan huomioon, ja kuten kuvaan kuuluu: mitä randomimpaa, sen parempi!

Fortune cookiekin sen tietää: pyyteettömyys on kunkkua. Ja niin ovat kyllä sattumanvaraiset sitaatitkin. Oikeasti ajatuksenani oli postailla vähän Pikku prinssi -filosofiaa, kunnes sitten kadotin kirjani matkatavaramereen ja löysin kukkaron uumenista tämän Chinatown-illallisella saamani lurituksen. Jätetäänkin siis rakkauslöpinät kevätkyyhkyläisten heiniksi. Niiden sijaan keskityn viiden pennin elämänviisauksiin, joita olen tähän mennessä keksinyt kolme: 1. Kirjoittaminen kannattaa aina. Mieluiten […]

Selkäreppu ja viisi matkalaukkua. Niin pieneen tilaan mahtuu naisen elämä, kun oikein pinnistää: kirjapinot, viidet kengät ja emalimukiastiasto. Villapaidat, kesämekot ja kaikki se omaisuus, joka ei joutanut pahvilaatikoihin williamsburgilaiselle jalkakäytävälle. Elämänvaiheen päättymiseen liittyy paljon haikeutta, mutta uskokaa: kentällä kyynelehtivästä newyorkilaisesta leivotaan iloinen paluumuuttaja kahdeksan tunnin lentomatkalla. Vaikka käytäväpaikalle ei tihrustava nainen mielestäni kuulukaan, noin lähtökohtaisesti. […]

En ole omistanut farkkurotsia sitten vuoden 2001. Takki oli tummansininen, hitusen nafti ja aivan täydellinen mukaanotettava ensimmäiselle Provinssirock-reissulle – 13-vuotiaan Lauran mielestä nyt ainakin. Eipä tiennyt pikkumisu, että luvassa oli vielä jotain parempaa.  Tämä kivipesty ysäri-ihanuus, nimittäin: En huijaa, jos väitän, että New Yorkin Nohossa sijaitsevalla Metropolis Vintagella on kaupungin paras rotsivalikoima. Sieltä on löytyi tämäkin takki. Mitä […]

Tyypit hei – tää nainen heräs just tokavikaan New Yorkin aamuun! Muikeasta hymystä viis, zenistä ei ole täälläpäin sitten tietoakaan. Muuttaminen, pakkaaminen, matkajärjestelyt ja hyvästit – onhan tässä työnsarkaa. Palaillaan kuvioihin, kunhan tästä kaikesta on selvitty!

Eastvillagelaisessa vintage-puodissa tapahtunutta: ”Hei, olen myymässä tällaista 1960-luvun clutchia. Paljonkohan siitä saisi?” ”Muutaman kympin. Mutta hei, katso ensin ympärillesi. Jos näät täällä jotain, mistä tykkäät, tehdään vaihtokaupat.” ”Okra.” Ja siellä se odotti, sovituskopin rekillä – maailman kaunein, käsinommeltu silkkikimono: En valehtele, jos väitän, että kimono on hienoin koskaan omistamani asia. Tai ainakaan en muista kiljuneeni vaateostoksilla koskaan aiemmin. […]

Viimeinen viikko New Yorkissa tuntuu epätodelliselta. Se on käynyt viime päivinä selväksi.  Päivätyöt taakse jättäneenä olen tehnyt tuttavuutta uuden identiteettini kanssa: olen kohta kaupungiton vaeltaja. Se on yllättävän kivaa. Vain yhden asian kanssa en ole vielä sujut: pian olen myös pyörätön.  Viimeisinä päivinäni olen koettanut hengittää sisääni kaiken sen, mikä on kohta muisto vain: kevään […]

Kuten moni blogeja ja sosiaalista mediaa keväällä seurannut tietää, vietetään tänään maailmanlaajuista Vaatevallankumouspäivää. Kyllä – juuri tänään käännämme nuttumme kirjaimellisesti nurin läpinäkyvämmän vaatetuotannon puolesta. Aloitetaan nyt vaikka tästä kolmen vaatekappaleen asukokonaisuudesta: 1980-luvun neule on vintage-löytö. Kuten moni aikalaisensa, pusero on valmistettu Yhdysvalloissa. Merkkiä tuskin on enää olemassa (Tantalize, haloo?) mutta mainittakoon, että Jenkeissä tuotantonsa säilyttäneitä vaatemerkkejä […]

Françoise Hardya ryöstöviljelläkseni: kuinka heittää sulle heipat? Helppoa se ei ole. New Yorkissa eläneiden naiskirjoittajien esseekokoelma on kyllä ihan hyvä alku. Kun Chloe Caldwell kirjoittaa, että yksi vuosi New Yorkissa vastaa seitsemää ihmisvuotta, on hän oikeassa. Kliseinen totuus on se, että New Yorkissa asuminen muuttaa aivan kaiken. Mutta siihen en ajatellut mennä tänään. Lähinnä siksi, […]

Ei ole mitään periamerikkalaisempaa kuin vanhat kunnon diner-treffit: pitkänhuiskeat baarijakkarat, notkuvat herkkuvitriinit ja santsikuppia toisensa perään tyrkyttävät tarjoilijat. Vähän kuin 1960-luvulla piipahtaisi.  Bob Dylanin kanssa. Jos iltapäivällämme olisi ollut soundtrack, olisi jukeboksissa soinut tämä. Kotiin palatessa harmitti ainoastaan, että kaikkien aikojen paras aikamatkailuruoka, banana split, jäi tilaamatta. Seuraavalla Long Island Cityn reissulla sitten – ja kahdella lusikalla, kiitos.