Reykjavikissä viettämäni päivän jälkeen hyppäsin bussiin kohti Geysiriä, josta jatkoin matkaa neljän sohvasurffarin kyydissä.

Viiden päivän verran reissasimme Etelä-Islantia ristiin rastiin telttaillen ja patikoiden. Ylitimme monta jokea, kiipesimme kukkuloille, matkasimme luolaan ja tyhjensimme vuokra-automme akun puolivahingossa kokonaiset kaksi kertaa. Viikkomme aikana tulimme pelastetuiksi erämaassa, lilluimme tuntikausia kuumassa lähteessä keskellä Landmannalaugarin laaksoa ja kastelimme itsemme sateessa sekä vesiputouksissa. 

Opetimme toisillemme kaikenlaista: korttipelejä, ruoanlaittoa sekä vieraita kieliä. Suomen taidoistani ansaitsin lisänimen Arwen. Ulkomaalaiseen korvaan vokaalipitoinen lallattelu kun kuulosti kuulemma haltioiden kuiskuttelulta.

Parempaa kesälomaa en olisi juuri voinut toivoa.

En muista tunteneeni oloani yhtä elinvoimaiseksi kuin vetäessäni keuhkoihini annoksen raikasta ilmaa viimeiseksi jääneen leirintäalueemme nurmikolla.  

Moni asia on muuttunut viimeisen vuoden aikana ja suhteeni ympäristöön ollessa yksi tärkeimmistä niistä, Islannin kaltainen matkakohde palveli tarkoituksiani paremmin kuin mainiosti. On mieletön tunne oivaltaa pärjäävänsä luonnon armoilla ja nähdä, miten pienistä asioista onni syntyykään. Sateen ja tuiskun kastelemassa teltassa, kosteaan makuupussiin kääritytyneenäkin teki mieleni vain hymyillä. Olla iloinen siitä, että ainakin vaelluskengät olivat yhä kuivat ja aamupalaksi saisi lämmintä puuroa.

Autiomaan rauhaankin tottuu yllättävän nopeasti. Ihan siinä määrin, että tulin lopulta jopa vähän huonotuuliseksi, kun lopulta jouduin palaamaan asutuksen pariin. 

Ensin Reykjavikiin ja nyt New Yorkiin.

Tänään sitten puenkin varmaan päälleni mekon ja kampaan tukkani niin kuin viikon mittaisen seikkailuloman jälkeen sopii. Kun on kulkenut päivänkaudet kuraisissa bootseissa, samassa puserossa ja housuissa, on varmaan taas kiva esittää hienoa neitiä.

Mahtavaa maanantaita!