Ai niin, moi vaan

Siis aina sama juttu. En vain jotenkin hallitse varovasti tunnustelevaa ja hitaasti lämmittelevää tuttavuuden muodostamista.

Aviomieheni toteaa usein, että mulla on vain kaksi vaihdetta. Vedän joko pakkia tai täysillä, jarrut pohjaan tai nasta laudassa. Pätee oikeastaan kaikkeen, myös sosiaaliseen olijuuteeni. Ajattelen mieluusti olevani hurmaava seuraihminen (ollakseni yksin viihtyvä äkäinen introvertti), mutta todellisuudessa tasapainottelen jatkuvasti kahden kiusallisen ääripään välissä. Saatan olla pidättäytyvä ja vaivoin kädenlämpöinen tiiviinkin yhdessäolon jälkeen. Saatan myös olla ventovieraalle samantien all-in ja TMI. Siksi joudun säännöllisesti muistuttamaan itseäni neutraalin kanssakäymisen muodoista.

Kun joku huikkaa puoliautomatisoidun ”hey, how are youn” , hänelle EI jäädä jaarittelemaan silmätulehduksesta ja sähkölaskusta, MUTTA SEN SIJAAN muistetaan palauttaa kysymys, mahdollisesti jopa silmiin katsoen.

Hiekkalaatikon reunalla EI aloiteta keskustelua tokaisemalla, että meidän lapset näyttää muuten siltä kuin ne oisi kännissä nakkikioskijonossa, MUTTA SEN SIJAAN on kohteliasta kysyä sen toisenkin lapsen ikää, vaikkei tieto oikeastaan kiinnostaisikaan.

Ja blogia EI aloiteta vuodattamalla koko elämäntarinaa,MUTTA SEN SIJAAN voisi vaikka esittäytyä.

Nyt tuntuu vähän pöntöltä, mutta en totta puhuakseni vain nähnyt tarvetta esitellä itseäni, muutamastakin syystä:

  1. Toistaiseksi tuntuu todella absurdilta, että joku lukisi tätä blogia. Ainakaan kukaan muu kuin ne viisi, joille olen asiasta maininnut. Niille esittäytyminen puolestaan olisi ihan naurettavaa.
  2. En ole ihan vielä hahmottanut, mitä tahdon kertoa julkisessa tilassa, jossa viiden ystäväni lisäksi voi olla periaatteessa kuka vain.
  3. Ja ennen kaikkea: VIHAAN esittelykierroksia ja tutustumisleikkejä. Uskon, että 90 % ihmiskunnasta on kanssani tästä samaa mieltä.

Vähän aikaa sitten käytiin lapsen kanssa avoimessa muskarissa. Siinä sitten istuttiin piirissä ja jokaisen pienen osallistujan piti kertoa nimensä. Minun jälkikasvuni kyräili ensin kaikkia hiljaa ja sitten yhtäkkiä ilman välihengityksiä luetteli nimensä, ikänsä ja kaikki edellisillä synttärijuhlilla tarjotut leivonnaiset. Tunsin syvää yhteenkuuluvuutta, kenties syvempää kuin koskaan aiemmin. Varautunut oversharing, kultaseni, se on meidän juttu. Olen pahoillani.

(Olisin saattanut liittää tähän valokuvan itsestäni, mutta en osaa ottaa selfieitä ja siippa ei halua enää osallistua projekteihin, jotka sisältävät minut ja kameran. Pikkuveli lupasi näpsiä muutaman edustusotoksen työhakemuksia varten, ehkä sitten. Sitä ennen perheeni kollaboratiivinen näkemys minusta.)

Siis, tähän asti selvinnyttä: Minulla on aviomies ja lapsi. Ne on kivoja, mutta tahtoisin jotain muutakin. Työn, uran, intohimon, oman jutun, elämäntehtävän. Innostun helposti ja usein, mutta tällä hetkellä en tunnu saavan maailmalta juurikaan vastakaikua. Olen siis hivenen ahdistunut työtön FM. Muutenkin aika tyypillinen kolmekymppinen kaupunkilainen. Jos listaisin asioita joista pidän, suurin osa lajitovereistani nyökyttelisi. Se tuntuu lohdulliselta.

Saako nyt alkaa avautua?

Kommentit (2)
  1. Olen aina ajatellut, että olisit erinomainen bloggaaja. On aina hauskaa huomata olevansa oikeassa.

    1. Pyrin keräämään ympärilleni ihmisiä, jotka ovat useimmiten oikeassa. Muisk!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *