Toimettomuuksissani aloitin siis blogin ja samalla tuskailin kykenemättömyyttäni aloittaa yhtään mitään. Mutta totta puhuakseni, viimeisen puolen vuoden aikana olen aloittanut aika paljon.

Aloin muuttaa elämäämme muovittomaksi ja kemikaalittomaksi. Perehdyin ftalaatteihin ja INCIin. Hankin kuntosalijäsenyyden ja aloin juosta. Aloin käyttää silmänympärysvoidetta ja harrastaa kasvojumppaa. Kävin joogassa ja fysioterapeutilla. Laadin lukulistoja ja kuuntelin ensimmäisen albumin niistä tuhannesta ja yhdestä suositellusta (Emmylou Harris: Pieces Of The Sky). Aloin täyttää ruokapäiväkirjaa ja juoda juomalla vettä. Päätin opetella pitämään huonekasvitkin hengissä. Aloin hahmotella keittokirjaa ja kirjoittaa loruja. Katsoin jaksollisen Marie Kondoa ja aloin rullata asioita kaappeihin. Ja aina aloittaessani googletin, googletin, googletin.

Tämä kaikki siis sen lisäksi, että olen samalla koko ajan etsinyt aktiivisesti töitä, perehtynyt mahdollisuuksiini yrittäjänä, vertaillut vaihtoehtoisia jatkokoulutussuuntia ja ajatellut itseni tekijänä kokonaan uudelleen. Ja tämä siis sen lisäksi, että ennen kaikkea olen keskittynyt olemaan ilahduttavan tarmokkaan 2-vuotiaan himamutsi.

Puolen vuoden takainen järkeilyni tuntuu nyt aukikirjoitettuna älyttömän typerältä, mutta olin kyllä ihan vakavissani: Jos mikään organisaatio tai yritys tai yhteisö ei minua tällä hetkellä tarvitse, käytän sitten aikani pistämällä koko perheen asiat kerralla kuntoon ja pelastan samalla maailman, mikäs siinä. Lopulta pienet vapaaherrattaren puuhasteluni laukaisivat pahemman stressin kuin koskaan ikinä mikään työ. Makasin nukkuva lapsi kainalossa sängyn ja hermoromahduksen partaalla ja taoin vain Googleen ”jotain hyviä uutisia 2018”.

Laskiaisena ulkoillessani löysin esteettisesti miellyttävän oksan. ”Täydellinen makramee-töihin! Alan tehdä sellaisia!” Tässä vaiheessa mukana ollut puoliso vakavoitui jo hieman. ”Ootko sä oikeasti ihan kunnossa?”

No en, en oikeastaan. Jälkiviisaasti voisin todeta, että olisi kannattanut aloittaa kerralla ehkä pikkuisen vähemmän. Olisi varmasti kannattanut aloittaa jotain, jonka voi melko vaivattomasti myös lopettaa. Ja ennen kaikkea olisi kannattanut ladata alkuihin ja itseensä niiden toteuttajana vähän vähemmän odotuksia ja tavoitteita, tämän pitäisi olla se ensimmäinen sääntö aina ja kaikessa.

Viime päivinä on puhututtanut nuorten naisten uupuminen niin työelämässä kuin somen kulisseissakin. Nuorehkot naiset voivat kokemukseni mukaan tuntea nuupahtamista myös työttömyyselämässä ja sosiaalisessa tyhjiössä. ”Pääsisipä töihin, niin ei tarvitsisi koko ajan koettaa suorittaa ja todistaa näin paljon”, olen ajatellut ja unohtanut tyystin, että tämän hetken ulkopuolellakin on usein vaikeaa. Muille kerron kuulumisiani kepeästi lirkutellen ja samalla syvästi häpeillen. Alkuni ovatkin säännöllinen vitsailun kohde. ”Pitäisköhän sun mennä töihin?” Nauran itse kaikkein koviten, etten vain alkaisi itkeä. Tosiasiassa töihin ”menemisestä” puhuminen toistaa mielestäni aika lailla samaa harkitsematonta sanankäyttöä kuin lapsen ”hankkimisen” utelu: Voin toki päättää että tätä tahdon, mutta en että sitä saan. Verbillä on väliä!

Kun maaliskuun aurinko paljasti keittiönikkunan miljoonat pienet sormenjäljet, päätin alkaa ottaa rennosti. Tai, ketä tässä huijaan, yrittää omaksua hieman rennomman tyylin. Koetan pitää erillään projektit ja prosessit. En odota pikavoittoa kestävyyslajeissa. Hankin taas uuden pienen muistivihkon, jonne kirjoitan tehtäviä vain viivatakseni ne saman tien yli. Yhtäkkiä kalenterissani on myös ihan oikeita deadlineja, jotka tuntuvat pitkän tauon jälkeen jotenkin raikkailta ja iloisilta: aloitan ja lopetan ja siirryn ja unohdan.

Lähipäivinä aion ommella talven tahmaa peittämään keväiset verhot. En yhtäkkiä keksi hirveämpää hommaa, pelkkä urakan ajattelukin sai minut niin kiihdyksiin, että 2-vuotias totesi lakonisesti ”hengitä äiti”. Mutta sen jälkeen kun olen kaivanut ompelukoneen liinavaatekomerosta, pujottanut langan, etsinyt ohjeista taas kerran miten puolataan, pujottanut langan uudelleen, ommellut kahdeksan päärmettä, purkanut niistä viisi, googlettanut ”halpa ompelija”, puolannut, pujottanut langat, keksinyt viisitoista uutta lapsiystävällistä kirosanaa, itkenyt pöydän alla ja lopulta purrut hammasta ja huutanut ”hakkaa päälle”, silittänyt, kurottanut ja ripustanut, sen jälkeen olo on ihan mahtava. Alulle löytyy loppu, itse olen suloisesti aivan finaalissa, emme palaa tähän enää koskaan. Oh happy ending!

Mitä te olette aloittaneet tai lopettaneet viime aikoina? T: ”Muuten vaan kiinnostaa”

Kotonamme kasvaa dramaattisuuteen vahvasti taipuva taimi. Osan syystä/kunniasta kohdistan ehdottomasti itseeni, mutta en ole varma miten suuri vaikutus geeneillä, äidinmaidolla tai imitoinnilla voi lopulta olla. Suoraan sanottuna, osa lapsen reaktioista ja ratkaisuista on niin briljantteja, että tahtoisin ottaa niistä oppia.

Niin kuin vaikka tämä. Saanko esitellä: Kyynelpyyhe.

Toimintaperiaate on todella yksinkertainen.

2-vuotiaan elämä on täynnä sääntöjä ja kieltoja, ja se on välillä ihan ymmärrettävästi tosi rankkaa. Kun neuvottelut eivät enää auta ja vanhemmat joutuvat ottamaan käyttöön järeät ”eit”, maailma yleensä romahtaa hetkellisesti.

(Muistan muuten kun osallistuin ensimmäistä kertaa keskusteluun, jossa pienten lasten vanhemmat vertailivat kokemuksiaan ”ein” käyttämisestä, kuinka se on aika vaikeaa ja raskasta ja ahdistavaakin. Tai no ”osallistuin”; lähinnä kuumottelin itsekseni että olen varmaan psykopaatti kun kieltosanat eivät tuota ollenkaan ongelmia. Koetan tyynnyttäytyä sillä, että itse läväytän ”ein” usein tilanteissa joissa on tärkeää esim. yrittää pitää lapsi hyvinvoivana.)

Joka tapauksessa painava sana loukkaa 2-vuotiasta syvästi ja hän ryntää viereiseen huoneeseen jättäen jälkeensä vanan huutoa. Hän rientää omalle kaapilleen ja nappaa sieltä pienen pyyhkeen. Niin kamalan pienen, että aiemmin ihmettelin miksi niin pieniä on edes olemassa. En muuten ihmettele enää! Tyrskivä lapsi palaa pyyhkeen kanssa tyrannivanhemman luo, kuivaa suurieleisesti nenänsä ja silmänsä ja matkii niistämisen ääntä pärisyttämällä huuliaan. Sitten hän pyyhkii hiuksensa ja todennäköisesti myös lattian noin metrin säteellä. Lopulta 2-vuotias niiskaisee pari kertaa, huokaa syvään ja nostaa katseensa: ”Helpotti.”

Saatan olla jäävi sanomaan, mutta minusta lapseni on nero. Pienellä mutta näyttävällä rituaalilla hän ikään kuin siirtää surunsa itsensä ulkopuolelle ja jatkaa elämäänsä. Itsehän olen pahimman sortin velloja ja saatan yhä säännöllisesti itkeä sitä yhtä juttua minkä se yksi sanoi silloin lokakuussa -97. Ja kyllä, 34-vuotiaankin elämä on täynnä tyhmiä sääntöjä, vaikka saakin syödä rusinoita ja painella levysoittimen nappeja aina tahtoessaan. 34-vuotiaan ”ei” tulee usein esimerkiksi sähköpostin välityksellä ja jatkuu sanoilla ”kiitos kuitenkin mielenkiinnostasi”. Silloin olo on varmasti yhtä musertunut kuin leikkipaikalta kainalo-otteella pois raahatulla 2-vuotiaalla. Silloin olisi ihana vain haudata itsensä hetkeksi pehmeään froteeseen ja be done with it.

”Äiti ei hätää” on ehdottomasti lohdullisin lause jonka olen saanut, oli kyse sitten syöttötuolin kulmaan osuneesta isovarpaasta, kattilaan juuttuneesta puurosta tai ”kiitos ein” aiheuttamasta mielipahasta, joka sitten lopulta onkin hetkellistä: Saanhan kuivata silmäkulmani lattialta juuri sopivasti löytyvään Pikku Myy -pyyhkeeseen ja uskoa, että seuraava sukupolvi vetää muuten paljon paremmin.