Nyt täällä kuuluu vain kahvinkeittimen porinaa, koira raaputtaa petinsä pehmusteita mukavaan asetelmaan ja poju nukkuu poski suloisesti lytyssä tyynyä vasten. Mutta voi pojat, sanonpa vaan, että eipä taaskaan tultu tähän hetkeen ihan helposti.

Poika on perinyt minun nukkumislahjani, eli hänkään ei ole koskaan ollut erityisen hyvä nukkuja. Minulle ei onneksi ollut pikkuvauva-ajan yöheräilyt ja unenpuute niin suuri shokki kuin joillekin hyväunisille ihmisille saattaisi olla, sillä olen kärsinyt koko ikäni ainakin jonkin sortin univaikeuksista. Mutta vieläkään, melkein kahden vuoden iässä ei nukkuminen ole meidän tuvassamme mitenkään ongelmatonta.

Ensinnäkään, en olisi ikimaailmassa uskonut ennen pojan syntymää, että meillä ryhdyttäisiin nukkumaan koko porukka samassa sängyssä. Mutta niin vain kävi vähän vahingossa, ja se tuntui luontevalta. Silloin tällöin olemme ottaneet asiaksemme totuttaa poikaa omaan sänkyyn, mutta juuri kun kaikki on alkanut sujua, onkin tullut jokin flunssa, jonka aikana me kaikki nukutaan paremmin yhdessä pötkössä.

Reilu kuukausi sitten poika vei tuttinsa oraville metsään, ja siitä se sitten alkoi. Pojalla on meneillään aikamoinen uhmaikä, ja siihen kun yhdistää nyt tämän tutittomuuden, niin yhtälönä tulee tuntikausien nukkumaanmenokatastrofi. En ymmärrä, että mitä me teemme väärin. Iltarutiinit ovat joka päivä samat: syömme kaikki yhdessä iltapalaa, mennään iltapesulle, lueskellaan iltasatuja poika kainalossa, sammutetaan valot, sanotaan hyvää yötä ja että nyt mennään nukkumaan. Mieheni kanssa poika nukahtaa ihan vain niin, että mies makaa hiljaa esittäen nukkuvaa. Poika saattaa itkeskellä jonkin aikaa minun perääni (jokin äiti-kiintymysvaihe meneillään selvästi, sillä muuten kelpaamme pojalle ihan tasapuolisesti ja olemme aina nukuttaneet pojan vuoroilloin), mutta nukahtaa melko nopeasti kuitenkin.

Kun on minun nukutusiltani, alkaa tapahtua. Valojen sammuttua poika makaa hetken hiljaa paikoillaan, minkä jälkeen alkaa hihitys ja hullunkuriset unilaulut. Seuraavaksi on akrobatiaesitysten vuoro, kun poika kieppuu melkein kuperkeikkoja, kiipeää pystyyn hyppimään (välillä minun päälleni) tai jopa karkaa sängystä nauraen. Nyt minun ei auta enää muu, kuin pitää poikaa hellästi aloillaan ettei hän riehuisi itseään ylikierroksille. Tästä seuraa aina huuto, mikä tuntuu minusta ihan hirveältä, mutta ei tässä enää ole muitakaan vaihtoehtoja. Siinä sitten silittelen ja rauhoittelen poikaa, ja lopulta hän rauhoittuu, mutta ei selvästikään silti saa unta. Välillä on iltoja, kun nukutan poikaa yli tunnin, eikä kaksi tuntiakaan mikään harvinaisuus ole.

Olen yrittänyt etsiä tähän syitä päivistämme. Pojalla ei ole kovin pitkiä hoitopäiviä, me ulkoilemme, leikimme tai ihan vain oleskelemme paljon koko perhe yhdessä, enkä näkisi mitenkään syynä olevan mitään ”otan nyt sen huomion, jota en saa päivällä”-juttuakaan. Meillä sujuu uhmatilanteetkin päivällä ihan hyvin, ja jaksamme suhtautua niihin miehen kanssa huumorilla, mutta iltaisin minulla on kyllä vitsit vähissä.

Meillä on tänään vapaapäivä, ja äsken taas vietimme melkoisen päikkärishown.  Tiedän, että nyt taitaisi olla aika siirtää poika pysyvästi omaan sänkyyn ja katkaista tämä iltakierre, mutta miten. Ei olla valmiita mihinkään huudatusvaihtoehtoihin, mutta eipä tämä oikein näinkään voi jatkua. 

Onko kellään kokemuksia vastaavasta tilanteesta? Miten olette ratkaisseet nukkumisongelmat?