Elina kirjoitti Lentoaskeleita-blogissaan kotiäitinä olemisesta ja siitä kuinka vaikeaa tietyllä tapaa on säilyttää se minä, joka ei ole vain äiti. Elinan ajatuksia lukiessa muistui hyvin mieleen ne omat fiilikset ajalta, jolloin olin lasten kanssa päivät kotona. Ajattelin, että nyt kun töihinpaluusta on noin 9kk aikaa, on ehkä hyvä aika vähän avata omia ajatuksia mun kotiäitiajalta.

Mun pienet nauttimassa kesän viimeisistä auringonsäteistä, elokuu 2014

Olin molempien lasten kanssa äitiyslomalla 6kk, mikä on aika normaali äitiysloman pituus täällä Irlannissa. Siihen päälle voi ottaa vielä 4kk palkatonta jos niin haluaa. Ekalla kertaa tarkoitukseni oli olla se koko 9kk, mutta juuri siinä 6kk tietämillä mulle tarjottiin uutta työpaikkaa lähempää kotia, paremmalla palkalla ja huomattavasti kiinnostavammalla työnkuvalla. Toisella kertaa jostain syystä halusinkin jo palata töihin 7kk jälkeen! Siinä sitten vuoden verran töissä kituuttelin toisen äitiysloman jälkeen. Ja sanon kituuttelin en sen takia, että töissä olisi ollut jotain vikaa, vaan sen takia, että jos melkein koko palkka menee lasten päivähoitomaksuihin sitä alkaa väkisinkin miettiä onko koko hommassa mitään järkeä. Oli se duuni kuinka mielekästä hyvänsä. Mulla oli vuosia ollut myös haaveena vetää tanssitunteja ihan työkseni ja kouluttautua jooga- tai pilatesohjaajaksi. Istuttiin miehen kanssa pöydän äären alkuvuodesta 2014 ja laitettiin tulot ja menot excel-taulukkoon. Alettiin leikkimään numeroilla, että jos tätä menoa ei olisi (lasten päivähoitomaksut) ja tätä tuloa ei olisi (mun palkka), kuinka paljon miinuksella ollaan. No ei se suoranaisesti yllätys ollut, että kovin paljoa miinukselle ei jääty. Muutama tanssitunti viikossa ja ollaan plus miinus nolla. Sitä hetken mietitiin vielä, että haluanko mä jäädä ensinnäkin kotiin (no halusin!) ja entäs sitten myöhemmin jos haluan palata takaisin töihin. Totta puhuen tuo töihin palaaminen ei mua edes koskaan mietityttänyt sen kummemmin vaikka olisi ehkä pitänyt. Sanoin, että kyllä mä itselleni töitä löydän. Mietin, että kun lapset menee kouluun niin voin vaikka kahvilassa olla aamut töissä. Tai vetää niitä pilatestunteja.

Niinpä pari kuukautta myöhemmin irtisanoin itseni ja toukokuussa 2014 koitti vapaus lasten ollessa 2- ja 4-vuotiaat. Sattuipa vielä niin hyvin, että meillä oli täällä Irlannissa aivan mieletön kesä sinä vuonna. Hellelukemia rikottiin viikosta toiseen ja meikäpojathan vietti kaiket päivät leikkipuistossa. Syksyn tullen poika aloitti Montessori-ryhmässä, neljä tuntia arkiaamuisin. Silloin meillä oli tytön kanssa aamut vapaat kahdestaan ja usein ne vietettiinkin lähikahvilassa, play cafessa tai ystävien luona vierailulla. Mulla sattui vielä olemaan muutamakin ystävä, jotka syystä tai toisesta olivat päivisin lasten kanssa kotona, joten seuraakin löytyi aina tarpeen tullen. Ja vaikkei löytyisi omasta takaa, täytyy sanoa, että nuo play cafet ovat oiva paikka jutustella aikuisten kanssa kahvikupin äärellä kun lapset leikkii! Iltapäivät usein vietettiin lasten kanssa kotona leikkien, siivoten, kokaten ja tapellen. Tietenkin meidän pikku paratiisissa myös tapeltiin. Milloin mistäkin syystä! Äitiä väsytti kun tyttö oli heräillyt pitkin yötä, lapset kävi toistensa hermoille ja taistelivat keskenään… Kyllähän näitä löytyy.

Risteilyalus Dun Laoghairen edustalla

Tuon kesän aikana mulla oli yksi tai kaksi tanssituntia viikossa, arki-iltaisin. Se oli mukava tahti, kun ehti viettää miehenkin kanssa aikaa. Syksyn tullen tanssituntien määrä lisääntyi ja neljänä iltana viikossa vaihdettiin kuulumiset lennossa ja mä palasin kotiin iltamyöhällä. Vaikka se olikin omalla tavallaan rankkaa, se oli kuitenkin mun henkireikä. Se aika mikä oli pelkästään mun. Jolloin sain olla luova minä, tehdä työtä josta todella nautin eikä kukaan roiku lahkeessa. Hankalaa oli tietenkin se, että jouduin suunnittelemaan tunteja jossain sopivassa välissä kun lapset leikki kiltisti keskenään. Viikonloput olisivat olleet toinen vaihtoehto, mutta halusin pitää edes viikonloput vapaana, koko perheen yhteisenä aikana. Näin ollen kyllä äidin hermoa kiristi aina välillä pitkin päivää kun oli uutta materiaalia saatava aikaiseksi, ruoka valmiiksi ja lapsienkin kanssa olisi kiva leikkiä. Ei kukaan sanonut, että se helppoa olisi! Mutta tämä kaikki auttoi mua kyllä siinä, ettei tullut ihan äitiydyttyä. Kun oli jotain kodin ulkopuolisiakin velvollisuuksia, joutui väkisinkin kaivamaan sen toisen minän joka päivä esiin ja monta kertaa kun alkoi pantaa kiristää muistutin itseäni siitä, kuinka onnekas olin kun sain kuitenkin tehdä sitä mitä haluan. Oli myös helpompi pitää sellainen tietynlainen marttyyriys poissa, sillä täytyy sanoa kyllä että kerran jos toisenkin kävi mielessä jos jonkinlaista ajatusta siitä kuinka minä täällä raadan niskalimassa koko talouden ja lapset. Mutta kun oli muutakin tekemistä kuin kotona raatamista niin sitä oli itsekin jotenkin jo alkujaan tyytyväisempi. Jos on koko aamupäivän viettänyt leppoisasti ystävien kanssa kahvitellen, ei ne kotiaskareet tunnu enää yhtään niin työläiltä. Huomasin, että jos olin monena päivänä putkeen vain kotona lasten kanssa olin todella huonotuulinen ja kaikki ärsytti helpommin. Silloin tuli miehellekin kiukuteltua ihan turhistakin asioista 😉

Kesäkivaa East Pierillä Dun Laoghairessa

Jossain vaiheessa alkuvuotta 2015 kun olin ollut noin 7kk kotona, alkoi pojan koulunaloitus ja tytön Montessorin aloitus mietityttää entistä enemmän. Aloin huomaamattakin miettiä, että mitähän töitä on tarjolla IT-alalla. Sain pari puhelua töihin liittyen ja aloin enemmän ja enemmän miettiä, että olisiko kuitenkin aika palata työmaailmaan. Sitten juuri ennen pääsiäistä sain puhelun mun entiseltä pomolta. Mulla olisi sulle töitä, jos sua siis kiinnostaa, hän sanoi. Sama homma kuin ennenkin, sama pomo (joka on muuten ihan loistotyyppi) ja sama tiimi. Mä tiedän, että lähdit kun palkka ei ollut tarpeeksi hyvä. Kuinka paljon sä tarviit, että tulisit takaisin? hän kysyi. Puhu mulle hyvästä neuvotteluasemasta! Niinpä noin puolitoista kuukautta puhelun ja melko tarkkaan vuosi irtisanoutumiseni jälkeen aloitin uudelleen samassa duunissa, samojen kivojen työkavereiden kanssa, huippupomon alaisena ja paremmalla palkalla. Aikamoinen flaksi sanoisin…

Eka aamu, valmiina kouluun ja Montessoriin, syyskuu 2015

Nyt jälkeenpäin ajateltuna, olen todella tyytyväinen, että otin sen rohkean askeleen ja irtisanouduin. Mulla oli ihan mahtava vuosi lasten kanssa kotona. Se on ajanjakso, jota varmasti lämmöllä muistelen vielä vuosienkin kuluttua. Lapsilla oli mieletön vuosi kotona äidin kanssa. Sinne jäivät jokailtaiset väsyneenä kiukuttelut pitkän tarhapäivän jälkeen. Sinne jäi stressaantunut äiti, joka hermokireenä kaahaa talla pohjassa päiväkodista aamukokoukseen ja iltapäiväkokouksesta päiväkotiin ennen kuin se menee kiinni. Nyt kun poika on koulussa aamupäivät ja tyttö Montessorissa, ei lasten päivähoitomaksutkaan ole enää niin valtavat ja he eivät ole enää niin väsyneitä päivän päätteeksi kun ovat iltapäivän kuitenkin kotona lastenhoitajan kanssa. Jotenkin myös tuo vuosi lasten kanssa kotona opetti mulle, että elämässä on niin paljon isompiakin asioita joista murehtia. En enää ota töistä niin kamalaa stressiä kuin ennen, jotenkin ne pienet jutut töissä ei enää ärsytä niin valtavasti. Sanoin pomollekin eräässä kehityskeskustelussa taannoin, että jos mun suurin valituksenaihe on se kuinka pienellä varotusajalla toimeksiannot meille tulee, mullahan menee todella hyvin! Ehkä tuo aika kotona toi mullekin vähän toisenlaista perspektiiviä. Se opetti mua hidastamaan tahtia, aina ei tarvitse kaikkea nyt heti. Sitä uraa ehtii seuraavat 20 vuotta luoda, kokoajan ei tarvitse olla kiipeämässä seuraavalle askelmalle. Välillä on ihan hyvä pystähtyä ja nauttia vaan siitä mitä mulla on nyt.