Ollakko vai eikö olla? Henkilökohtainen Hamlet Mad Housessa

IMG_2707.jpg

Vain yhdelle katsojalle kerrallaan esitettävät esitykset ovat maailmalla olleet trendi jo jonkun aikaa: Australiassa itse asiassa jopa järjestetään pelkästään one-on-one -esityksille pyhitettyä festivaalia. Suomessa näitä on kuitenkin näkynyt varsin vähän, mikä nyt sinänsä ei ole ihme koska onhan taloudellisesti paljon kannattavampaa järjestää esitys vaikkapa 100 katsojalle kuin vain yhdelle, kun esiintyjä kuitenkin saa yleensä esityksestään saman palkan. Noh, Gnab Collectiven Hamlet Private on toistaiseksi ollut ainoita one-on-one -esityksiä joihin olen Suomessa törmännyt, ja vaikka esitys on saanut ensi-iltansa jo vuosia sitten, pääsin katsomaan sitä vasta viime viikolla Mad Housen 5. kaudella. Mad House on Suvilahdessa majaansa pitävä esitystaiteen toimija, joka järjestää esitystoimintaa kausittain (eikä niinkään festivaaleina: tämän kevään kausi kestää n. 1,5 kuukautta). Mad Housen ohjelmaa kannattaa ehdottomasti pitää silmällä: seuraavaksi kiinnostaa Punch Up! Resistance and Glitter – glitteriä, dragiä ja stand uppia yhdistelevä klubi maaliskuun alussa.

Gnab Collectiven Hamlet Private on lempeä, ajatuksia herättävä ja kaunis esitys. Saattaa kuulostaa kuumottavalta olla tilanteessa kaksin esiintyjän kanssa, mutta tilanne on tosi turvallinen ja tunsin oloni kaiken aikaa luottavaiseksi esiintyjä Martina Martin kanssa. Istuimme Mad Barin pöydässä, join viiniä ja Martina loi minulle oman henkilökohtaisen ennustukseni ja tulkinnan Hamletista valitsemieni korttien perusteella. Ennustuksen ja esityksen välimaastoissa pyörivä tilanne antoi mahdollisuuden käsitellä Hamletin teemojen kautta yhtä elämässäni vahvasti vaikuttavaa kysymystä ja kokemuksen jälkeen suhtauduinkin koko ongelmaan täysin eri tavalla.

Mad Housen 5. kauden loput Hamlet Private -esitykset ovat loppuunmyyty, mutta uskon, että esitystä tullaan näkemään pääkaupunkiseudulla jatkossakin – viime vuonna esitys oli esim. osana Sideways-festivaalia. Suosittelen uskaltautumaan!

Kulttuuri Suosittelen

Shape of Water: ihanin aikuisten satu (joka kannattaa katsoa uudessa Maximissa)

IMG_2716.jpg

Helmikuu on ollut valtavan kiireinen ja siksi oli mahtavaa, että 12 päivän työputken jälkeen koitti vapaa viikonloppu, jonka käynnisti ihana leffailta vastikään uudistuneena avatussa Maximissa. Maxim on henkilökohtaisesti ollut minulle tärkeä teatteri mm. koska lapsuuden leffamuistoni linkittyvät sinne ja toisaalta leffafestarityöntekijänä viettäminäni vuosina useinkin suorastaan asuin Maximissa festivaaliviikot. Siksi on mahtavaa, että se on palannut nyt käyttöön ja erityisen mahtavaa on, että siitä on tullut entistä enemmän art house -teatteri. Entisessä Maximissa oli jotain 600 istumapaikkaa, nyt isoimmassa salissa on 161 nojatuolipaikkaa. Arvostan suuresti sitä, että kapasiteettia on uskallettu vähentää rajusti, jotta elokuvakokemus olisi katsojille mahdollisimman miellyttävä. Maximissa on baari, jonka antimet saa Riviera Kallion tapaan tuoda leffasaliin ja ostaa lisää elokuvan aikanakin. Penkkirivit ovat tosi väljät, mikä helpottaa baariin (tai vessaan) lähtemistä leffan aikana enkä itse asiassa huomannut koko elokuvan aikana juurikaan muiden ihmisten mahdollista liikettä. Tässä Maxim itse asiassa onnistuu jopa Rivieraa paremmin, sillä Rivierassa baari on heti salin takaosassa, josta kuuluvat kolistelut välillä häiritsevät leffaelämystä. Joku kritisoi Maximia halvaksi kopioksi Rivierasta, mutta mielestäni more is more ja molemmat mahtuvat tähän kaupunkiin mainiosti! Rivieran sali on tosi pieni ja näytökset myydään loppuun viikkokausia etukäteen: Maximin perjantai-iltaan sai helposti liput vielä samana aamunakin. Kiitos siis tästä kulttuuriteosta Finnkino!

Sitten itse elokuvaan. Guillermo del Toron Pan’s Labyrinth on yhä yksi hienoimmista elokuvista koskaan ja odotukset ohjaajan uudelle, Oscar-ehdokkuuksiakin saaneelle Shape of Waterille olivat kovat. Alusta asti oli selvää, että nyt ollaan jonkun herkän ja ainutlaatuisen äärellä, Panin synkät sävyt ovat tästä kaukana. Alussa erityisesti yanntiersen-mainen musiikki loi tunnelmaa vieden ajatuksen toiseen ihanaan aikuisten satuun, Amélieen. Améliessa ja Shape of Waterin päähenkilössä, mykässä Elisassa onkin paljon samaa: molemmat ovat jollain tapaa ulkopuolisia hahmoja, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa tai vastakappalettaan maailmassa. Elisa työskentelee top secret -tutkimuslaitoksen siivoojana, ja puoliksi vahingossa tutustuu laitoksessa tutkimuskohteena väkivalloin pidettävään ihmiskalaan (?). Syntyy vuosisadan rakkaustarina, joka on kuvattu kauniisti, herkästi ja vähän humoristisestikin. Ainoa mikä vähän jää elokuvan jälkeen vaivaamaan, on sivuhenkilöiden kohtalot: heidän elämänsä ongelmat tuodaan sivujuonteiksi tarinaan, mutta päätarinan loppuessa nämä sivujuonet jäävät täysin kesken.

(Amélien ohjaaja on muuten ilmeisesti syyttänyt del Toroa plagioinnista, mutta vaikka omiin silmiini yhtäläisyydet olivat ilmiselviä, pidin assosiaatiota ainoastaan hyvänä asiana eikä Shape of Water vie Amélien hienoudesta mitään pois.)

Joka tapauksessa Shape of Water tarjoilee hetken täydellistä, rauhallista eskapismia.

Kulttuuri Leffat ja sarjat