#Verkkorauhaa
Toimitus julkaisi verkkorauhaa-kampanjan, jonka tarkoituksena on herättää näkemään ja korjaamaan verkossa naisiin kohdistuvaa vihaa.
Viisaita sanoja siitä ovat kirjoittaneet kaksi lempililyläistäni eli Laura T. ja Helmi K. Lilyn ulkopuolella asiaan on ottanut kantaa Emmi Nuorgam, jonka sivuilta voi lukea myös Anttila-aiheisen blogitekstin jälkimainingeista.
Olen kai siitä onnellinen, että pidän pientä blogia, johon ei ole eksynyt asiattomia kommentteja. Mietinkin, että mitä minä tästä huutelen tai kirjoitan, kun toiset osaavat niin paljon paremmin ja argumentatiivisemmin. Näkökulmani heräsi jo oikeastaan viime viikolla lukiessani Emmi Nuorgamin blogista kuvakaappauksia saapuneista viesteistä ja kommenteista, joissa oli ihmisten oikeita nimiä.
Mikään tästä ei tapahdu tyhjiössä.
Vihapuhetta suoltavat tyypit kulkevat kaduilla, istuvat junassa, jonottavat kaupan kassalle takanani. He saattavat nostaa kanssani maljaa, jos koolla on enemmän porukkaa. Tai vaikka olisi vähemmänkin. Me puhumme vähän naisiin kohdistuvasta vihapuheesta ja väkivallasta, koska eihän se mikään small talk -aihe ole. Ideana se on useimmiten tuomittava, hyi hemmetti, en mä ainakaan. Mietin, miten moni sittenkin istuu sinisen ruudun loisteessa suoltaen näppäimistöltä haukkumasanoja ja huorittelua sekä tappouhkauksia lähetellen.
Jossain (ei tietenkään täällä) se ihminen kenties istuu ruokapöytään puolisonsa ja lastensa kanssa. Eivätkä ne sanat suoranaisesti ole arjessa läsnä, niitä ei lausuta ääneen, mutta asenteet ovat syvällä ja siksi ne kai vaikuttavat vielä enemmän kuin se hyväksyvä mumina, jolla tuomitaan naisiin kohdistuva väkivalta ja seksuaalinen häirintä.
Rapsi kirjoitti näkymättömästä seksismistä, siitä ettemme me edes itse naisina huomaa meihin kohdistuvaa seksismiä. Koska eihän sillä nyt niin väliä ole. Se oli vaan yks juttu. Ei se sitä sillai tarkottanu.
Joskus tunnen itseni käkikelloksi, kun puhun näistä asioista kotona. Vielä useammin tunnen itseni voimattomaksi, koska silloin koen konkreettisesti sen, miten kaukana vaikkapa Lilyn luoma virtuaalinen kupla on todellisesta maailmasta. Ei kai sitä nyt niin paljon tapahdu. Ja aina se on jossain muualla, se on aina joku muu.
Mutta se voi olla myös se kaikkein läheisin. Se, jonka kanssa jaat elämäsi. Se, joka sanoo rakastavansa. Kovin kaukana se ei kuitenkaan ole, se jonka mielestä raiskaus on aina sopiva rangaistus naisille keskustelun aiheesta riippumatta. Koska sitähän kaikki naiset joka tapauksessa haluavat. Eivät halua.
Sen lisäksi, että laitat kuvan someen ja noudatat toimituksen antamia neuvoja, puhu tästä myös kotona. Puolisosi, vanhempiesi ja lastesi kanssa. Koska mikään tästä ei tapahdu tyhjiössä.
