Yksivuotias
Blogin yksivuotispäivä hurahti ohi viikonloppuna. Nyt tuntuu hassulta muistella viime talvea, jolloin blogi ei ollut säännöllinen osa elämääni – viime aikojen kirjoitustauosta huolimatta.
Viime vuoden maaliskuussa aloitin toisella nimellä, Matkalla minuksi, joka osin olisi ehkä edelleen sopivampi nimi. En tainnut löytää itseäni kuntosalilta, ainakaan en ole siellä säännöllisesti käynyt sitten viime kesän. Tuskailin kaloreita ja painonpudotusta sekä lihaksia. Tallessa ovat yhä (kuvanlaadullisesti) hirvittävät ennen-kuvat, joiden rinnalle oli tarkoitus kuoriutua timmi ja energinen persoona. Kuvia ei siis ikinä julkaistu ja voin kertoa, että tällä hetkellä kiloja on enemmän ja väsymys on syvempää kuin ehkä koskaan ennen. Tilanne on toivottavasti kuitenkin väliaikainen, ja jotain itsestäni olen tämän vuoden aikana löytänytkin.
Kesällä löytyikin sitten ”muotidiagnoosi” eli kilpirauhasvaivat. Niiden myötä selvittelin terveydentilaani hieman enemmänkin. Syksyllä elämäniloa ja virtaa löytyi jo vähän enemmän, ja töitäkin alkoi siunaantua. Itselleni asetettu määräaika meni ja tuli viime vuoden lopulla, en siis alkanut opiskella uutta ammattia tai vaihtanut alaa muuten vain. Muita muutoksia on todennäköisesti tulossa, mutta tällä hetkellä harmittaa eniten hyvin alkaneen kirjaston opiskeluhuonekokeilun jääminen tauolle. Luovuutta kannattaa toisinaan kahlita.
Näinä päivinä ajattelen, että kirjoittaisin avoimemmin jos kuvittelisin olevani anonyymi. Halusin silti lähteä kirjoittamaan omana itsenäni, vaikka epäilyksen hetkinä pohdinkin, voisiko joku käyttää kaikkea minua vastaan. Väsymyksestä kumpuavaa vainoharhaisuutta kenties, mutta olen juuri nyt vähän varovaisempi. Ja anonyyminä kirjoittaminen on todellista taiteilua.
Blogielämäni kohokohtia oli kommentointiviikko. Silloin Ilmoitukset-välilehti oli täynnä tietoa siitä, kuinka moni muukin oli kommentoinut jotain. Seurasin siis enemmän myös kirjoitusten jälkipuintia, joka tällä hetkellä supistuu siksi, että luen blogeja usein aika pian niiden julkaisemisen jälkeen ja vaikka klikkaan sydäntä, en palaa enää asiaan.
Helmikuun kirjoitusblogin kourissa nähtiin tämän blogin ensimmäinen kuvapainotteinen postaus, jonka jätin melkein tekemättä kirotessani kamerani kuvanlaatua. Mutta onpa sellainenkin ihme nyt nähty, minun tekemänäni, kun usein nillitän niistä blogeista, joiden sisältö muodostuu kuvista toisensa jälkeen. Sanallista sisältöä olen itse tottunut tuottamaan ja kuluttamaan. Mutta ehkä on aikakin rikkoa rajoja.
Onnellisuus on pyörinyt teemana elämässäni jo pitkään. Luin Onnellisuusprojektia juurikin tuolla helmikuisella mökkireissulla ja sain pahoja angstikohtauksia, koska tiedän totuuden piilevän siinä, ettei onnellisuus ole pelkkää hedonistista nautintoa eikä nopeasti saavutettavien asioiden riemumarssia. Moni oikeasti onnellisuutta tuottava asia vaatii hieman töitä, eikä välttämättä palkitse heti. Ihmiselle, jonka tämänhetkinen olotila suorastaan kiljuu sohvan, MasterChef Australian ja kindermunien kolmiyhteyttä, ei kannata kertoa tuollaista, koska syyllisyyden kierre on välittömästi valmis.
Kun ymmärtää sen, ettei kukaan tule tuolta ulkopuolelta ja kerro minulle, miten minusta tulee onnellinen ja mitä asioita minun tulisi tehdä. Ei ole yksinkertaista olla oma itsensä, hyväksyä itseänsä ja silti jollain tavalla haastaa itseänsä, ettei tyytyisi vain siihen mitä saa tai annetaan, ettei astuisi välittömien nautintojen ansaan vaan löytäisi omat tapansa olla onnellinen.
Liikehdintää on siis jollain tavalla pysyvä olotila. Eikä se sohvakaan tällä hetkellä löydy kotoa. Ja MasterChefistä tulee vasta illalla uusi jakso. Sitä ennen ehtii siis hyvin ottaa pienet päiväunet.
