Onko kaikki paitsi purjehdus turhaa?
Parhaat pelastusliivit vauvalle on nyt testattu muutamissa erilaisissa olosuhteissa. Saimme ottaa ne mukaan vauvauintiin, jolloin ne pääsivät niin sanotusti tositestiin, eli kääntämään vauvan uiskentelemaan selälleen. Hyvin sujui. Järjestään kaikki, joiden kanssa olemme pelastusliiveistä puhuneet, ovat kehuneet Hokan liivejä. Niin myös purjehduskurssimme kouluttaja Jacke.
Jonain elämääni tylsistyneenä iltana tutkin purjehduskurssien tarjontaa ja harmittelin, että kaikki matkapurjehduskurssien paikat olivat alkukesältä täynnä. Jostain päähäni sitten putkahti tiedustella ihan oman ryhmän muodostamista, appiukolle oli siunaantunut kurssilahjakortti joulupukin tuomana, mieheni taas kaipasi päästä vähän päivittämään taitojaan kipparipuolelle myös mahdollista ulkomaan purjehdusreissua varten. Kun mukaan vielä värvättiin miehen pikkuveli (ja anoppi lastenhoitajaksi), suunnittelimme ihkaoman kurssin helatorstaiviikonlopun ympärille.
Helatorstaina mies istui veneellä muiden kiparikurssilaisten kanssa (kurssin nimi on virallisesti nykyään saaristopäällikkö). Me kävimme pojan kanssa tutustumassa veneeseen, törmättyämme matkalla Koiviston hautajaissaattueeseen. Perjantaina läksimme miehissä kurssin alkusoittoon pojan jäädessä kotiin anopin kanssa. Ajatus oli, että ehtisin kotiin syöttämään nukkumaan menevän vauvan, mutta ilta hieman venähti ja poika saikin kunnian nukahtaa ensimmäisen kerran ilman vanhempiaan. Täytyy sanoa, että vaikka sydäntäni korvensikin mielestäni liian pitkä ero pojasta, nautin suunnattomasti saadessani ohjata venettä Lauttasaaren rannassa, siitä että minulla oli käsillä jotain mielekästä tekemistä, eikä minun tarvinnut miettiä toisten syömisiä tai vaippoja.
Se huono puoli aikataulun pettämisessä kyllä oli, että ajatuksissamme olimme pakkaamassa perjantai-iltana kotiuduttuamme satamasta ajoissa. Todellisuudessa riipaisin pienen vesselin pinnasängystään tissille, tankkasimme itsemme ja menimme nukkumaan. Aamulla kello soi aivan liian aikaisin ja silti olimme perillä varttia liian myöhään, mikä ehkä pienten lasten vanhemmille anteeksi annettakoon. (Toinen porukka sen sijaan oli vielä vähän enemmän myöhässä, mistä sopi olla hieman moksis. Tosin muistutin itselleni, että me olemme kurssista maksaneet. Mutta kurssin sisältöön kuuluu tietty määrä oppia ja myöhästyminen on mielestäni noloa, vaikka järjestään olenkin itse aina paikalla joko juuri tai pari minuuttia yli.)
(Vaatteet tekevät purjehtijan, vai miten se meni?)
Lauantaiaamuna meitä siis pakkautui veneeseen kouluttajan lisäksi minä, mies, poika, miehen veli, appiukko ja anoppi. Vaikka poika olikin lauantaina selkeästi väsynyt ja kiukkuinen, kenties edellisen päivän erosta johtuen, oli ihanaa, että lapsi oli mukana veneessä. Minä sitten sopivissa väleissä syötin ja nukutin vauvan, ja muun ajan sain olla rauhassa kannella osallistumassa miehistön toimintaan anopin hoitaessa muut juoksevat menot. Luksusta sekin, että joku muu vaihtoi vaipat! Vaikka olimme varautuneet siihen, että sääolosuhteista riippuen poika ja anoppi saattaisivat joutua jäämään maihin, en tiedä olisinko ollut toisen päivän jälkeen enää tyytyväinen moiseen ratkaisuun. Onneksi pääsimme reissuun koko poppoon voimin.
Vauvalla oli pelastusliivit tietysti päällään aina laiturilla ja veneen kannella, kannen alla niitä ei pidetty, eikä meno kovin hurjaksi ennen sunnuntai-iltapäivää äitynytkään. Liivit oli helppo pukea ja tuntui, että lapsesta sai silti hyvän otteen, kun hänet piti kiepaista kainaloon aina veneeseen ja sieltä pois nostettaessa. Poika ei kertaakaan äkissyt liivien pukemista eivätkä ne näyttäneet haittaavan häntä. Ryömimisikäiselle ne tietysti muodostavat liian ison painopisteen ja muodonmuutoksen etupuolelle, mutta kontata ja kävellä niissä olisi varmaankin pystynyt mitä mainioimmin.
Lauantaina purjehdimme Lähteelään Porkkalan niemimaalle ja sunnuntaina tulimme takaisin Lauttasaareen.
Purjehduskurssin anti? Muistan vielä lauantaiaamuna nyökytelleeni hölmistyneenä jollekin selitykselle, muistan myös sen kuinka harjoittelusta huolimatta jäädyin täysin keulassa, kun olisi pitänyt tehdä paalusolmu, ymmärsin hyvin selkeästi sen etten vieläkään osaa ainakaan liiaksi. Toisaalta taas sanotut sanat ja toimenpiteet saivat taakseen tietoa, toisto auttoi muistamaan toisia asioita, hevosvarkaan solmu tuli jo lähes selkärangasta, asiat palasivat hiljalleen mieleen.
Viime kesänä pääsin purjeveneeseen tasan kerran, koska loppukesästä minun piti pysytellä tunnin ajomatkan päässä sairaalasta, joten perhepurjehdus Saaristomerellä jäi minulta väliin. Silloinkaan emme tainneet nostaa purjeita ollenkaan. Sen sijaan olin aikoinani käynyt ns. iltapurjehduksella miehen perheen kanssa, silloin ennen kuin ensimmäistä kertaa vuokrasimme 30-jalkaisen veneen ja teimme perhepurjehduksen miehen toisen veljen toimiessa kipparina. Muistan, että koulutusveneen jyrkät portaat aiheuttivat minussa pientä ahtaan paikan kammoa, mutta onneksi vuokraveneemme oli siinä suhteessa avarampi. Tosin en suostunut siinäkään sulkemaan keulahytin hieman huonosti sivusuunnassa toimivaa ovea.
Kokemusta ei siis mitenkään liiemmälti olekaan, vaikka viikon verran olemmekin uivassa teltassa eli Joe 17 -veneessä matkaa Korppooseen taittaneet. Silloinkaan emme juuri päässeet purjehtimaan vaan kuljimme moottorilla. Ja kun sunnuntaina tuulten iltapäivällä yltyessä tulimme sen verran kallellaan, että kannen alla kattilat kolisivat, muistin taas etten oikeastaan ehkä osaakaan nauttia purjehduksesta sillä tavalla vauhdin takia. Minä olen enemmän perhepurjehtija: leppoisaa yhdessäoloa ja sopivasti matkaa taitettavana. Olen aiemminkin todennut, että olisi huikeaa voida nousta loman ensimmäisenä päivänä veneeseen ja antaa tuulien viedä. Välillä mennä Hankoon tai Helsinkiin, olla hetki kosketuksissa kaupunkien kanssa, mutta yhtä lailla viettää öitä luonnonsatamissa. Appiukon vene eli tuo Joe 17 ei vaan anna tuollaiseen kovin hyviä mahdollisuuksia, etenkään kun kuvioihin on lisätty yksi tuollainen pieni poika.
Sunnuntai sujui rytmien kannalta mainiosti. Vauva heräsi niin aikaisin että nukahti ennen kuin pääsimme ulos satamasta. Tällainen verkkainen rytmi on ominaista miehen perheelle, mutta ei välttämättä ollut kovasti kouluttajamme mieleen, kello kävi nimittäin yli kymmentä siinä vaiheessa kun saimme köydet irti. Lounastauolla oli toinen imetys ja nukutus iltapäiväunille. Saapumisaikamme laituriin lipsahti jälleen hieman suunnitellusta, mutta hääpäivämme kunniaksi olin varannut mukaan samppanjapullon ja halusin korkata sen siitä huolimatta, että kolkuttelimme lapsen nukkumaanmenoaikaa. Niinpä istuimme satamassa sitloodassa, kilistimme vuosipäivälle ja kävimme läpi kurssin antia. Se jäi mieleeni juuri sellaisena sopivana hengähdystaukona, nyt pysähdymme tähän, kiire voi jatkua hetken päästä. Lapsi nukahti kotimatkalla autoon ja oli kotiinpäästyään silminnähden onnellinen, vaikka oli viihtynytkin veneessä. Olin myös lauantai-iltana tietoisesti sylitellyt lasta normaalia enemmän korvatakseni päivällä väliinjäänyttä yhteistä aikaa.
Olenpa silti onnekas, kun minulla on anoppi, joka lähtee mukaan moiselle reissulle ihan vaan lastenvahdiksi! Teki hän välillä parit eväsleivätkin unien aikana, mutta hereillä ollessaan vauva vaatii melkeinpä sen vahdin, kun nyt emme ehtineet tehdä mitään verkkovirityksiä putoamisia tai vastaavia estämään ja ryömimään lähtenyt poika liikkuu melko sukkelaan paikasta toiseen.
Mikä siinä veneilyssä sitten niin viehättää? En tiedä. Olen tottunut ns. karuihin olosuhteisiin mökkielämässä, mutta veneessä on vielä enemmän lainalaisuuksia ja vähemmän tilaa. Toisaalta siinä on koko ajan perillä. Sunnuntainakin jätimme veneen ajelehtimaan ja söimme lounasta. No juu, kouluttaja oli melkein koko ajan kannella tarkkailemassa tilannetta, mutta silti. Kaikki on siinä. On aikataulu, on suunnitelmia, sitten on sää ja kaikki muut olosuhteet, välillä on pakko mutta useinkaan ei, sitä voi ottaa rennosti ja lähteä liikkeelle tai olla lähtemättä.
Mutta onhan se älytöntä. Sulloutua yhdessä niin pieneen tilaan, ettei kenelläkään ole juuri istuma- tai makuupaikkansa lisäksi muuta mahdollisuutta oleskeluun, yrittää keksiä mahdollisimman monta yhdessä kattilassa laitettavaa ruokaa ja tiskata joka välissä, silti vettä säästäen. Juosta rannassa aina ulkovessaan, vaikka veneessäkin olisi, hillua kolme päivää samassa kerrastossa ja yrittää muistaa käyttää riittävästi aurinkorasvaa, olla lähes aina kylmissään kesästä riippumatta (vaikka silloin kolme vuotta sitten vietinkin viikon farkkushortseissa), nukkua huonosti ison hakatessa mastoa vasten tai jonkun muun tehdessä aaltoja…
Silti tätä toivoisin tällekin kesälle lisää ja syksyllä kenties Kroatiaan asti!