Harmaata puurtamista
Perjantaina sain viestin, että pyörä olisi noudettavissa huollosta. Lauantaina lähdin sitä hakemaan, vaikka ilma oli täynnä tihkusadetta (ja isompiakin pisaroita). Hulluuttani, arvelin, koska alkuviikollakin ehtisin; silloin olisi kuivaa ja aurinko paistaisi. Onneksi menin, koska en todellakaan haluaisi lähteä tuonne räntäsateeseen liukastelemaan.
(Syksyisiä fiiliksiä fillarireissulla.)
Kotimatkaa en malttanut tehdä asvalttiteitä pitkin, vaikka olisi ehkä pitänyt. Kapeat renkaat upposivat märkään hiekkaan, jäisissä kohdissa oli pakko himmailla ja matkan tekeminen tuntui tervalta. Edessä aukeava suora muistutti jotenkin sitä liikkumisen yleistunnelmaa tällä hetkellä: olisi edes mutkia ja mäkiä, pieniä yllätyksiä matkan varrella, mutta ei, ensin pitäisi jaksaa painaa tuonne suoran päähän tätä samaa tasaista menoa, ennen kuin pääsen ihmettelemään uusia juttuja.
(Suora, joka ei tuntunut päättyvän koskaan. Kartan mukaan sillä on pituutta noin 1,5 kilometriä.)
Matkaan meni kokonaisuudessaan enemmän kuin huoltoon viedessä, mutta reittikin oli eri. Keskisyke pysyi kuuliaisesti 130 tienoilla, mutta matalilla sykkeillä tekeminen tuntuu kamalalta. Haluaisin vaan huidella menemään.
Perjantaina olin pitänyt lepopäivän. Torstaina PT:n kanssa meni tahkoamiseksi. Hän halusi opettaa minulle kahvakuulan nostelemista yhdellä jalalla seisten, liikkeen oli tarkoitus keskittyä pakaraan ja takareiteen. Hetken kokeiltuani totesin jämptisti, että liike jää minulta yksinäni tekemättä. Minulla on selkeästi suurempi kynnys mennä vapaiden painojen alueelle tai peilin eteen, laitteissa olen enemmän kotonani. Suurimpana ongelmana liikkeessä oli kuitenkin tasapaino. Turhautuminen edistymiseen ja kropan jäykkyyteen purkautui suurina tunteina. PT-parka. En varmaan ole ainoa asiakas, joka itkee treeneissä, mutta silti. Tyhmä pää, kun kaikki pitäisi olla jo valmiina. Liikkeitä muokattiinkin sitten enemmän omaan suuntaani. Askelkyykyt jätettiin reisien törkeän jumittamisen takia pois (tai ainakin minulle se on se syy). Sain tilalle lantion nostoja selinmakuulla painon kanssa. Tuntui paremmalta. Lisäksi laitteissa opeteltiin loitontajiin ja takareisiin kohdistuvia liikkeitä. Ohjelma saa nyt parin viikon ajan olla tämä, koska seuraava PT-tapaaminen on vasta pääsiäisen jälkeen.
Viikkoraportin meilaamisen jälkeen sain kovasti kannustavaa palautetta, ja on sille tarvettakin. Pitäisi muistaa se pitkäkestoisuus, ettei tässä olla millään kuurilla vaan elämäntapamuutoksen kourissa. Ensi kerralla tutkitaan sitten kuulemma liikkuvuutta. En tiedä, olenko televisio-ohjelmien formaatin orja, mutta minua oudoksuttaa hieman se, ettei alussa tehty minkäänlaista peruskuntotestiä tai tsekkailtu juuri esimerkiksi venyvyyttä tai kropan lihasten liiketasapainoja. Nyt sitten mennään vähän perse edellä puuhun. On hyvä, että asiakasta kuunnellaan, mutta en välttämättä tiedä, mikä itselleni on parasta. Ja kun haluaisi kehittyä niin sitten voi tehdä ihan vääriä asioita, kun se ajatus on edelleen että juoksemalla tulee kuntoon ja hitailla sykkeillä treenaaminen on turhaa (tämä on oma ajatus, mutta myös miehen aivoitukset liikkuivat samansuuntaisesti, kun tästä eilen etanavauhtisella siirtymäkävelyllä puhuttiin). Tai että venyttely nyt ei ainakaan kannata.
Lepopäivä tuli tarpeeseen ehkä enemmän henkisesti kuin fyysisesti, mutta lauantain koittaessa olin kovin tyytyväinen, että pyörä oli noudettavissa, koska oli selkeä ja hyvä syy lähteä pihalle. Katupölyisten päivien jälkeen nautin myös sadeilman happirikkaudesta.
Sunnuntaina kävimme pitkästä aikaa kiipeämässä. Ensimmäisellä reitillä iski pakokauhu. Vaikka olo onkin ollut kevyempi, tuli vähän liian vaikealla aloitusreitillä sellainen olo, etten osaa enkä pysty, en pääse ylös enkä halua mennä alaskaan. Killuin köydessä kolmen metrin korkeudessa ja mietin lähdenkö samantien itkien kotiin. Onneksi en lähtenyt. Menin alakertaan itsevarmistaville ja kiipesin helppoja reittejä. Jotain haastavampaakin kokeilin, mutta en harmistunut, kun se ei mennytkään. Treeniaikaa tuli vähän reilut kaksi tuntia ja siitä saadut kalorit olivat tarpeeseen, kun palmusunnuntain mässäilyt pääsivät vauhtiin. Mämmissä ei nimittäin ole ihan vähän kaloreita ja suklaamunissakin jokunen. Ajatukseni siitä, etten ehkä laskisikaan pääsiäisenä kaloreita romuttui siinä vaiheessa, kun mittari käväisi jo punaisella (syöty yli kulutuksen, myös niiden kiipeilykaloreiden!). Itsensä huijaaminen on vähän liian helppoa edelleen.
Tälle viikolle on ajatuksissa parit salitreenit ja pääsiäispyhille pitkiä, matalien sykkeiden kävelylenkkejä.
Hiljalleen, yritän ajatella, mutta tiedän myös, että repsahtaminen tapahtuu niin nopeasti. Viikon aikana on helppo kerätä pari ylimääräistä kiloa, joiden pudottamisen joutuu käyttämään kuukauden. Sunnuntain syöpöttelyjä edelsi myös perjantai-illan sipseily, joka perustui puhtaasti siihen, että pahaa oloa on helpompi kestää syömällä. On surullista, että tunne on vielä se, vaikka järjellä tiedän paremmin. Tänään on siis alkaneen viikon kunniaksi palattu mallikkaasti ruotuun ja lounaaksi on luvassa salaattia. Omnomnom.
