Meillä on aloitettu harrastukset! Kävin toki viime vuoden puolella kaksilla kulttuurimama-treffeillä, mutta ne olivat puhtaasti enemmän äitiä varten ja vain satunnaisia tapaamisia. (Miksen ole muuten kirjoittanut noista treffeistä? Täällä myös Facebook-ryhmä taidenäyttelyissä ja kahviloissa pyörimisestä kiinnostuneille äideille, suurin osa on pääkaupunkiseudulta, mutta mukana on mm. simolainen vahvistus.)

Lasketaan nyt harrastuneisuudeksi se, että vauva kiikutetaan säännöllisesti johonkin ja ideana on edes jokseenkin se, että vauvan läsnäololla on suotuisa vaikutus siihen, ettei tule leimatuksi seinähulluksi. Yhden kerran kokemuksella tuntuu nimittäin siltä, että liikuntatunnilla vauvan roolin voisi hyvinkin ottaa kahvakuula, mikä saattaisi hyvinkin olla molemmille osapuolille mieluisampaa.

Meillä on siis kaksi aikataulutettua jumppaa viikossa. Toinen ryhmä uhkaa lyhentyä neljän viikon tyngäksi, mikä on harmi, sillä minä erityisesti odotin Äiti-vauva-liikunnan nimellä kulkevaa ryhmää, en tiedä miksi. Mutta nyt sitä on mahdollisuus kokeilla edulliseen 22 euron hintaan hiihtolomaan asti! Tulkee mukaan!

Eilen kävimme hölskymässä Bailamama 2Baby -ryhmässä, terveisiä vaan kanssaliikkujille, tulipa taas todistettua, ettei äitiys ei todellakaan välttämättä pilaa kroppaa, sen verran upeita ja erilaisia vartaloita oli taas edustettuna. Itsehän olen sieltä tuhdimmasta päästä, mutta liikkuminen oli hauskaa ja hikoilu tuntui ihanan kamalalta. Tunnilla oli aika paljon ääntä ja vauhtia, jostain syystä odotan, että tuo lempeämmin nimetty ryhmä olisi myös rauhallisempi. Molemmat ovat siis Vantaan aikuisopiston tunteja ja täällä Myyrmäessä. 

Poika ehti nukkua ennen tuntia vähän liian lyhyet unet ja joku liikkeistä jäi väliin pienen imetystauon takia, mutta noin ylipäätään tuntui hyvältä päästä vähän liikkumaan. Haikea hetki koitti siinä vaiheessa, kun seuraava ryhmä tuli saliin: viime vuonna pilatestunti oli jonkun vauvaryhmän jälkeen ja minä katselin pukuhuoneessa niitä lattialla mönkiviä kääröjä ja mietin, että miltä sitten tuntuu kun on oma vauva, joka silloin vasta kiusasi joitain vatsallaan tehtäviä liikkeitä. Siitä on vain vajaa vuosi ja samaan aikaan pieni ikuisuus.

Avoimeen päiväkotiin en ole vieläkään ehtinyt, mutta olen jo ilmoittautunut sen tarjoamaan vauvahierontaan. Samassa paikassa järjestetään myös erilaisia musiikki- ja laulutuokioita, joihin haluan jaksamisen mukaan osallistua. En ottanut kevään ohjelmistoon enää muskaria, sillä tämänhetkisellä lukujärjestyksellä minulla on aikataulutettua menoa jokaisena arkipäivänä, osa vauvan kanssa, osa itseksiäni. Helmikuussa on tarkoituksena aloittaa myös vauvauinti. Vähän välillä huimaa, mutta minkäs teet.

Olemme myös ilmoittautuneet Oopperan taidetuokioon, Vantaallakin vastaavia järjestetään niin tiheään, että itsensä saa ihan hengästymään, mikäli alkaisi kasata kalenteria tämän mukaan. Plussana tietysti neuvolat ja viimeiset perhevalmennukset, vauvakinot jne. ja ihan perus kahvi-, lounas- tai leikkitreffit äitikaverin kanssa. 

Ja koska kyseessä on nelikuinen vauva (ja hänen välillä väsynyt äitinsä), voi miettiä onko minkäänlaisen lukujärjestyksen luominen viisasta. Sillä vaikka kuinka toivon, että kaikki päivät olisivat yhtä molemminpuolista auringonpaistetta – 

– on olo toisinaan myös tämän kuvan mukainen:

(Kuvat: Pixabay)

No mutta, aina voi karsia. Pidän silti parempana sitä, että menoja olisi liikaa, koska joulukuussa koin sellaisen hetken, jonka en toivoisi toistuvan. Lähdin vaunujen kanssa ulos ja seisoin ulkona talomme nurkalla. Sillä hetkellä tuntui siltä, ettei minulla ole mitään paikkaa minne mennä. Menin sitten lopulta bussilla Prismaan ja kilautin matkalla kaverille, joten ihan niin toivoton tilanne ei ollut, mutta mieluummin jään kotiin siten, että tiedän minulla olevan vaihtoehtoja kuin kokisin olevani äitiyden vanki ja vailla ulkopuolisia kontakteja.

Vauva tuskin tarvitsisi näin paljon harrastuksia, mutta kummaa kyllä, minusta alkaa kuoriutua se sosiaalinen äitiolento, jollaiseksi muuttumista kovasti joskus epäilin. Onneksi kompensoin asiaa lähtemällä vauvan kanssa kahdestaan viikonlopuksi mökille keskelle metsää. Minä, introvertti äiti, joka yllättävän kahvikutsun saadessaan laittaa läppärin kannen kiinni ja miettii asiaa tiskipöydän ääressä vartista puoleen tuntiin. Spontaaniksi minusta ei näköjään näinä(kään) päivinä ole.