Jokainen meistä saa lapsuudenkodistaan jotakin mukaansa.

Toiset saavat mummon kahvikupit, vanhan keinutuolin tai valokuva-albumin.

Toiset saavat jotakin, mitä ei voi koskettaa.

Arvot.

Ajattelutavan.

Uskoon liittyviä muistoja.

Minä kasvoin kodissa, jossa uskonto oli osa arkea. Se näkyi sunnuntaissa, rukouksissa, seuroissa ja siinä, miten elämästä puhuttiin. Lapsena en osannut erottaa toisistaan uskoa, uskontoa ja Jumalaa. Ne olivat yhtä ja samaa maailmaa, johon synnyin.

Lapsi ei kyseenalaista.

Lapsi uskoo.

Ja juuri siksi aikuisen sanat ovat niin valtavan painavia.

Vuosien varrella olen pohtinut paljon sitä, mitä kristillisyys oikeastaan minulle tarkoittaa.

Onko se kirkonpenkissä istumista?

Virsien veisaamista?

Vai onko se jotakin aivan muuta?

Minulle kristillisyyden tärkein perintö ei lopulta ole löytynyt rituaaleista.

Se löytyy arvoista.

Toisen ihmisen kunnioittamisesta.

Rehellisyydestä.

Anteeksi antamisesta.

Heikomman auttamisesta.

Kiitollisuudesta.

Siitä ajatuksesta, että jokainen ihminen on yhtä arvokas.

Nämä ovat kulkeneet mukanani koko elämäni.

Mutta jos olen rehellinen, mukana kulki myös jotakin muuta.

Pelkoa.

Syyllisyyttä.

Ajatus siitä, etten ehkä koskaan ollut aivan riittävän hyvä.

Lapsen mieli ottaa sanat vastaan kirjaimellisesti. Se ei vielä osaa erottaa vertauskuvaa todellisuudesta eikä ymmärrä, että aikuisen tarkoitus voi olla hyvä, vaikka sanat synnyttäisivät pelkoa. Minulle jäi vuosiksi kysymyksiä, joihin en lapsena saanut vastauksia. 

Aikuisena olen saanut rakentaa suhdettani uskoon uudelleen.

Ehkä kaikkein suurin oivallukseni on ollut tämä:

Usko ja uskonto eivät ole minulle sama asia.

Uskonto on yhteisöjä, perinteitä, opetuksia ja tulkintoja.

Usko on hiljaisuutta.

Se on jotakin, joka kulkee mukana silloinkin, kun kukaan muu ei näe.

En enää tarvitse valmiita vastauksia kaikkiin kysymyksiin.

Minulle usko ei ole sitä, että epäily olisi kiellettyä.

Päinvastoin.

Juuri kysymysten kautta oma uskoni on kasvanut lempeämmäksi.

Ajattelen, että uskon pitäisi kantaa ihmistä.

Ei painaa hänen hartioitaan.

Sen pitäisi antaa toivoa.

Ei pelkoa.

Sen pitäisi opettaa armollisuutta.

Ei jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta.

En kadu kristillistä kasvatustani.

Se antoi minulle paljon hyvää.

Mutta toivon, että jokainen lapsi saisi kasvaa uskoon, jossa rakkaus on suurempi kuin pelko.

Jossa kysyminen on sallittua.

Jossa epäileminen ei tee ihmisestä huonompaa.

Ja jossa Jumalaa ei tarvitse pelätä, vaan hänen lähelleen saa tulla juuri sellaisena kuin on.

Ehkä uskon suurin tehtävä ei ole antaa vastauksia.

Ehkä sen tärkein tehtävä on muistuttaa meitä siitä, että elämässä on jotakin itseämme suurempaa.

Ja että jokainen meistä saa etsiä sitä omalla tavallaan.

Minulle usko ei enää ole joukko sääntöjä.

Se on hiljainen turvasatama.

Paikka, johon voin palata silloin, kun elämä tuntuu raskaalta.

Siellä ei kysytä, olenko ollut riittävän hyvä.

Siellä riittää, että olen.

”Minun uskoni ei asu kirkkorakennuksessa.
Se kulkee mukanani metsäpolulla, kesäillan hiljaisuudessa, linnun laulussa ja siinä hetkessä, kun tunnen, etten ole elämässä aivan yksin.
Se ei vaadi minulta täydellisyyttä. Se kantaa silloin, kun omat voimani eivät enää riitä. Se on toivoa, luottamusta ja hiljaista rauhaa.”

Lapsena ajattelin, että isoäidit tiesivät kaiken.

He tiesivät, milloin pullataikina oli valmis ilman keittiövaakaa. He tiesivät, miten villasukka parsitaan niin, ettei reikää enää huomaa. He tiesivät, milloin perunat olivat kypsiä, vaikka kelloa ei katsottu.

Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, etteivät tärkeimmät asiat olleetkaan niitä.

Isoäidit osasivat jotakin paljon arvokkaampaa.

He osasivat elää.

He osasivat istua hetken tekemättä mitään. Katsella ikkunasta ulos, kuunnella sateen ropinaa tai seurata, kuinka linnut hakivat ruokaa pihalta. He eivät kokeneet tarvetta täyttää jokaista hiljaista hetkeä.

Nykyään hiljaisuus tuntuu melkein pelottavalta.

Heti kun tulee tyhjä hetki, tartumme puhelimeen. Katsomme uutiset, selaamme kuvia tai vastaamme viesteihin. Olemme jatkuvasti yhteydessä kaikkiin – mutta ehkä joskus vähän liian vähän itseemme.

Isoäidit osasivat myös vieraanvaraisuuden.

Kahvipannu laitettiin porisemaan ilman erillistä kutsua. Pöytään löytyi aina yksi ylimääräinen kahvikuppi ja pullapala, vaikka vieras olisi tullut ilmoittamatta.

Ei siksi, että koti olisi ollut täydellinen.

Vaan siksi, että ihminen oli tärkeämpi kuin siivottu olohuone.

He osasivat kuunnella.

Ei keskeyttäen.

Ei neuvoja valmiiksi miettien.

Vaan aidosti läsnä ollen.

Joskus riitti, että joku sai kertoa murheensa ääneen. Kaikkea ei tarvinnut ratkaista.

Ja ehkä kaikkein eniten isoäidit osasivat olla kiitollisia.

Ei siksi, että elämä olisi ollut helppoa.

Monella heistä elämä oli kaikkea muuta.

He näkivät pula-ajat, sodan, menetykset ja raskaan työn. Silti he iloitsivat ensimmäisestä leskenlehdestä, uudesta perunasadosta, puhtaista lakanoista narulla ja siitä, että koko perhe oli saman pöydän ääressä.

He tiesivät jotakin, minkä me helposti unohdamme.

Onni ei synny siitä, että elämä on täydellistä.

Onni syntyy siitä, että osaa nähdä hyvän keskellä tavallista päivää.

En kaipaa takaisin aikaan, jolloin kaikki oli raskaampaa.

Mutta kaipaan sitä viisautta, joka monilla isoäideillä oli.

Että elämä ei ole kilpailu.

Eikä kiire ole saavutuksen mitta.

Ehkä suurin asia, jonka voisimme heiltä oppia, on tämä:

Elämä ei katoa yhdessä hetkessä.

Se katoaa vähitellen, jos emme koskaan pysähdy sitä elämään.

Ja joskus tuntuu, että isoäidit tiesivät sen jo kauan ennen meitä.

Lillemuorin ajatus

“Ehkä isoäitien suurin perintö ei ollut vanha astiakaappi tai virkattu liina. Se oli tapa katsoa maailmaa niin, että tavallisessakin päivässä oli aina jotakin, mistä olla kiitollinen.”