Olen aina ollut ihminen, joka haluaisi tietää:

Mitä tapahtuu seuraavaksi? Miten asiat järjestyvät? Milloin jokin epävarma asia saa vastauksen?

Epävarmuus ei ole koskaan ollut vahvin voimavarani. Olen kärsimätön ja varsinkin elämän suurissa kysymyksissä huomaan helposti yrittäväni ajatella asioita puhki ja löytää niihin vastauksen ennen kuin vastausta edes on.

Nuorempana ajattelutapaani oli positiivinen. Uskoin, että kun vain jaksaa uskoa hyvään, asiat kyllä järjestyvät.

Elämä on kuitenkin vuosien varrella opettanut, ettei se mene ihan niin.

Joskus elämä heittää häränpyllyä. Tulee asioita, joita ei voi ajatella positiiviseksi. Suunnitelmat muuttuvat, ovet sulkeutuvat ja joskus joutuu vain odottamaan, vaikka haluaisi jo tietää.

Silti uskon edelleen yhteen asiaan.

Mikä on tarkoitettu meille, löytää kyllä tiensä luoksemme.

Tämän ajattelutavan opin jo lapsuuden kodissa.

Äidiltäni.

Hän oli neljän lapsen yksinhuoltajaäiti ja kasvatti meidät neljä lasta. Hänen oma elämänsä ei aina ollut helppoa. Siihen mahtui menetyksiä, surua ja vastoinkäymisiä enemmän kuin kenenkään pitäisi joutua kantamaan.

Silti jostain hän löysi voimaa jatkaa.

Ehkä juuri häneltä olen oppinut sen, että asioilla on tapana järjestyä.

Ei niin, että ne aina järjestyvät hyvin.
Ei niin, että ne aina järjestyvät niin kuin itse toivoisimme.

Mutta jotenkin ne järjestyvät.

Elämä löytää uuden uoman, vaikka emme sitä siinä hetkessä näkisi.

Toisinaan sen huomaa ihan tavallisena päivänä.

Ei siksi, että kaikki olisi ratkaistu.

Vaan ehkä juuri siksi, ettei kaiken tarvitsekaan olla.

Sinä hetkenä tuli tunne, että elämä kantaa.

Me käytämme niin paljon aikaa tulevan murehtimiseen.

Mitä jos?

Entä sitten?

Miten tämä järjestyy?

Milloin minä tiedän?

Ehkä kaikkeen ei tarvitse vielä olla vastausta.

Ehkä meidän pitäisi useammin antaa itsellemme lupa vain olla siinä hetkessä, jossa olemme. Nauttia ihan tavallisesta ja toisinaan keskeneräisestä elämästä.

Ehkä joskus elämä tietää ennen meitä.

Meidän tehtävämme ei ole aina tietää, minne tie vie. Riittää, että otamme seuraavan askeleen.

Ja luotamme vähän siihen, että asiat järjestyvät.

Aina ne jotenkin järjestyvät.

Ehkä eivät juuri sillä tavalla kuin olisimme halunneet. Ehkä eivät silloin kun olisimme toivoneet.

Mutta jotenkin elämä löytää tiensä eteenpäin.

Ja ehkä siinä onkin yksi elämän suurista opeista, jonka olen saanut äidiltäni:

kaikkea ei tarvitse hallita, jotta elämä voisi kantaa.

Helposti vertaamme omaa elämäämme toisten elämään. Katsomme, mitä toisilla on ja huomaamme omastamme kaiken sen, mikä puuttuu.

Pitäisi ehkä olla omistusasunto, mökki, uudempi auto ja vähän enemmän rahaa. Kodin pitäisi olla viimeisen päälle sisustettu ja vaatekaapin täynnä viimeisintä muotia.

Mutta tarvitseeko elämän todella näyttää joltain tietynlaiselta ollakseen hyvä?

Kaiken ei tarvitse olla uutta, kallista tai viimeisintä muotia.

Voi asua vuokralla.
Voi ajaa vanhemmalla autolla.
Voi ostaa vaatteita kirpputorilta ja tavaroita käytettynä.
Voi elää vaatimattomammin ja silti elää hyvää elämää.

Ja silti elämä voi olla täynnä asioita, joista voi olla onnellinen.

Aamuinen kahvin tuoksu.
Ystävän puhelu.
Rakas ihminen vierellä.
Syksyn omenat omasta tai ystävän pihasta.
Lämmin sauna.
Puhdas lakana ja illalla oma tyyny, johon painaa päänsä.

Aika tavallisia asioita.

Mutta ehkä juuri siinä piilee niiden ihme.

Olemme niin keskittyneitä siihen, mitä haluamme seuraavaksi, että unohdamme helposti pysähtyä sen äärelle, mitä meillä jo on.

Ehkä meidän pitäisi välillä kysyä itseltämme:

Mitä kaikkea hyvää elämässäni on jo nyt?

Ei sitä, mitä puuttuu.

Vaan sitä, mikä on tässä.

Kiitollisuus ei tarkoita, että kaiken pitäisi aina olla hyvin. Elämään kuuluu huolia, menetyksiä ja vaikeita päiviä. Mutta silloin, kun elämässä on hyvä hetki, saamme huomata sen.

Saamme olla onnellisia siitä, että heräsimme uuteen aamuun.

Että on paikka, johon illalla palata.

Että joku ihminen on olemassa.

Että kahvi maistuu hyvältä.

Että syksyn omenista voi tehdä piirakan.

Ehkä meidän ei tarvitse aina saada enemmän.

Ehkä joskus voimme vain pysähtyä ja ajatella:

Minulla on tämä elämä.

Ei täydellinen.
Ei aina helppo.
Ei samanlainen kuin kenelläkään toisella.

Mutta minun.

Ja juuri nyt se saa riittää.

Ehkä tavallinen elämä on sittenkin aika ihmeellistä. ❤️