Kun siivet alkavat kantaa

Pihamme laidalla, aivan metsän reunassa, on pieni linnunpönttö. Siitä on tullut yksi mielenkiintoisimmista paikoista seurata luonnon ihmeitä.

Siellä on kirjosiepon koti.

Jo viikkojen ajan olen katsellut, kuinka emo ja isä ovat lentäneet taukoamatta pöntön ja pihamme välillä. Milloin nokassa on ollut hyönteinen, milloin toukka. Vuorotellen ne ovat ruokkineet poikasiaan, vahtineet pesää ja pitäneet huolta pienistä untuvikoistaan.

Välillä olen miettinyt, kuinka väsymättömästi ne tekevät työnsä. Ei valitusta, ei kiirettä. Vain hiljaista huolenpitoa.

Sitten koitti päivä, jolloin pöntöstä alkoi kuulua uudenlaista elämää.

Poikaset olivat valmiita kokeilemaan omia siipiään.

Yksi niistä oli selvästi muita rohkeampi. Tai ehkä hieman uhkarohkeampi.

Pieni, pyöreä ja vielä vähän pörröinen linnunpoikanen syöksähteli pitkin pihaa mitä ihmeellisimpiä ilmakiemuroita. Välillä se laskeutui aidan päälle, kerran se törmäsi ikkunaankin ja toisinaan sen lento näytti enemmän hallitulta putoamiselta kuin lentämiseltä.

Silti se yritti uudelleen.

Ja uudelleen.

Isäkirjosieppo istui aidan päällä aivan lähistöllä.

Se ei lentänyt poikasen puolesta.

Se ei estänyt sitä kokeilemasta.

Se vain oli siinä.

Lähellä.

Valmiina.

Turvana.

Sitä katsellessani mieleeni nousi ajatus siitä, kuinka samanlaista elämä on meillä ihmisilläkin.

Aikanaan omatkin lapset lähtivät pesästä.

Ensin varovasti.

Hieman haparoiden.

Kokeillen omia siipiään.

Välillä elämä kantoi hienosti, välillä tuli kolhuja. Joskus tie vei takaisin kotiin hetkeksi keräämään voimia, ennen kuin oli taas aika lähteä.

Ja niin kuuluukin olla.

Ei kukaan opi lentämään ilman horjahduksia.

Ei kukaan löydä omaa paikkaansa ilman muutamaa harha-askelta.

Ehkä elämä onkin juuri sitä.

Luottamista siihen, että siivet vahvistuvat jokaisella yrityksellä.

Että jokainen pieni epäonnistuminen opettaa jotakin.

Ja että joskus suurin turva on tieto siitä, että taustalla on joku, joka uskoo meihin silloinkin, kun emme vielä itse uskalla.

Lopulta pieni kirjosieppo lensi takaisin linnunpöntölle.

Ei siksi, ettei olisi osannut lentää.

Vaan siksi, että siellä odotti vielä tuttu ja turvallinen paikka.

Ajattelen, että me ihmisetkin tarvitsemme elämässämme sellaisen suojan.

Paikan, johon voi hetkeksi palata.

Kodin.

Ihmisen.

Syliin, jossa saa hengähtää ennen seuraavaa lentoa.

Ja sitten, kun on taas valmis, levittää siipensä uudelleen.

Sinä iltana katselin vielä pitkään pihalle.

Pientä linnunpoikaa, joka teki yhä uusia ilmakaaria.

Sen lento ei ollut vielä täydellistä.

Mutta jokaisella siiveniskulla se muuttui varmemmaksi.

Niin kai me kaikki.

Elämä ei pyydä meitä lentämään täydellisesti.

Se pyytää vain uskaltautumaan ensimmäiseen lentoon.

Ja luottamaan siihen, että jonain päivänä siivet kyllä kantavat.

Turvallisinta ei ole se, ettei koskaan putoa. Turvallisinta on tietää, että jossakin on aina joku, joka uskoo siipiimme, vaikka emme itse vielä uskaltaisi.” 

Perhe Oma elämä Lapset Vanhemmuus

Miksi ennen osattiin olla onnellisia vähemmällä?

“Lapsena en tiennyt olevani onnellinen. Luulin, että kaikki elivät niin kuin me. Vasta aikuisena ymmärsin, kuinka vähän tarvittiin siihen, että sydän oli täynnä.”

Ei meidän lapsuudessamme ollut kaikkea. Ei ollut älypuhelimia, suoratoistopalveluja eikä jatkuvaa kiirettä harrastuksesta toiseen. Silti en muista tunteneeni, että jotakin olisi puuttunut.

Kesäpäivä saattoi kulua metsässä, polkupyörän selässä tai laiturin nokassa. Eväänä oli voileipä ja mehu. Joskus riitti, että ystävä koputti ovelle ja kysyi: “Lähdetkö ulos?”

Onnellisuus oli niin tavallista, ettei sitä edes huomannut.

Nyt aikuisena maailma tarjoaa meille enemmän kuin koskaan ennen. Kaupat ovat täynnä tavaraa, kodit täyttyvät uusista hankinnoista ja kalenterit tekemisestä. Silti moni meistä kaipaa jotakin, jolle on vaikea löytää nimeä.

Ehkä emme kaipaakaan mennyttä aikaa.

Ehkä kaipaamme sitä tunnetta.

Sitä, että elämä ei ollut jatkuvaa suorittamista. Että iltaisin istuttiin pihalla ilman kiirettä. Kuunneltiin käen kukuntaa, katsottiin kuinka aurinko laski metsän taakse ja annettiin ajan kulua.

Nykyään tuntuu siltä, että jokainen hetki pitäisi käyttää tehokkaasti. Pitäisi tehdä enemmän, nähdä enemmän ja ehtiä enemmän.

Mutta ehkä elämä ei kysykään, kuinka paljon ehdimme.

Ehkä se kysyy, kuinka paljon ehdimme olla läsnä.

Olen huomannut, että kaikkein tärkeimmät muistoni eivät liity tavaroihin. Ne liittyvät ihmisiin. Yhteisiin kahvihetkiin. Mummolan pihapiiriin. Metsän tuoksuun sateen jälkeen. Siihen turvalliseen tunteeseen, että olin siellä, missä kuuluikin olla.

Onni ei ehkä koskaan ollutkaan siinä, että meillä oli vähän.

Vaan siinä, että osasimme nähdä paljon siinä vähässä.

Ja ehkä juuri sitä meidän kannattaisi opetella uudelleen.

Koti Oma elämä Mieli Syvällistä