“Jo joutui armas aika ja suvi suloinen…”

Moni meistä osaa nuo sanat ulkoa, vaikka edellisestä koulun kevätjuhlasta olisi kulunut vuosikymmeniä. Heti ensimmäisten sävelten myötä mieleen nousevat vaaleat koivut, juhlasalin lämpö, vähän liian kuuma mekko tai silitetty paita, ruusuntuoksu ja se tunne, että koko kesä oli vielä edessä.

Minulle suvivirsi ei koskaan ollut ensisijaisesti uskonnon harjoittamista. Se oli merkki vapaudesta. Kesäloman alkamisesta. Siitä, että luonto vihertyi, niityt kukkivat ja pitkä talvi oli vihdoin jäänyt taakse. Se oli osa lapsuutta – ja samalla osa suomalaisuutta.

Suvivirressä on jotakin hyvin syvästi meidän kansamme sielunmaisemaan kuuluvaa. Kiitollisuutta luonnosta, valosta ja kesästä. Ihmettelyä siitä, kuinka kaunis maailma voi pitkän pimeyden jälkeen olla. Ehkä siinä kiitetään jotakin itseä suurempaa, ehkä vain elämää ja kesää. Jokainen saa tuntea sen omalla tavallaan.

Nykyään keskustellaan paljon siitä, kuuluuko suvivirsi kouluihin. Ymmärrän, että maailma muuttuu ja ihmiset tulevat erilaisista taustoista. On tärkeää, ettei ketään pakoteta osallistumaan sellaiseen, mikä tuntuu omien arvojen vastaiselta. Mutta samalla mietin surullisena, miksi niin usein kauniit perinteet nähdään vain kiistan tai loukkaantumisen kautta.

Kaikki kristillinen ei ole uskonnon harjoittamista.

Suomessa monet perinteet ovat syntyneet aikana, jolloin kristillisyys oli luonnollinen osa yhteiskuntaa. Joulu, pääsiäinen, juhannus, helatorstai ja helluntai ovat kaikki juuriltaan kirkollisia juhlia. Silti ne ovat meille myös yhteisiä kulttuuriperinteitä – hetkiä, joihin liittyy muistoja, tunnelmaa, ruokaa, yhdessäoloa ja sukupolvien ketjua.

Jos ajatellaan, että kaikki kristilliseen perinteeseen liittyvä pitäisi poistaa yhteiskunnasta siksi, että joku kokee sen uskonnolliseksi, silloinhan pitäisi pohtia myös sitä, pitäisikö nämäkin juhlapyhät poistaa kalenterista. Ovathan nekin kirkollisia juhlia alkuperältään. Silti harva ajattelee joulua, juhannusta tai pääsiäistä pelkkänä uskonnon harjoittamisena. Ne ovat meille ennen kaikkea osa suomalaista kulttuuria, historiaa ja yhteistä elämäntapaa.

Suvivirsi kuuluu samaan jatkumoon.

Se ei ole monellekaan koulun kevätjuhlassa julistus uskonnosta, vaan osa yhteistä muistia. Ääni, joka yhdistää isovanhempien lapsuuden meidän omaamme. Sama virsi on soinut suomalaisissa kouluissa vuosikymmenten ajan. Sen mukana ovat lapset juosseet kesään, paljain jaloin nurmikolle ja laiturin nokkaan.

Ja ehkä juuri siksi siitä on tullut niin rakas.

Minusta tuntuu, että maailmassa on tällä hetkellä paljon suurempiakin murheita kuin yksi vanha virsi. Kauniit perinteet eivät yleensä satuta ketään. Päinvastoin – ne tuovat ihmisille jatkuvuutta, turvallisuutta ja tunnetta siitä, että kaikki ei muutu liian nopeasti.

Lapsuudessa kesä tuntui loputtomalta. Aurinko paistoi aina, vaikka todellisuudessa varmasti satoi silloinkin. Mutta muistoissa suvivirren jälkeen alkoi lämmin, vihreä ja huoleton aika. Ehkä juuri siksi nuo sävelet koskettavat edelleen. Ne vievät takaisin siihen hetkeen, jolloin elämä oli vielä yksinkertainen ja koko kesä mahtui pieneen sydämeen.

Kun kuulen suvivirren nyt aikuisena, en ajattele ensimmäisenä uskontoa.

Ajattelen koivunlehtiä, vastaleikattua nurmea, koulun päättäjäispäivää ja sitä tunnetta, että kesä on vihdoin täällä.

Ja ehkä juuri siinä on perinteiden todellinen voima. Ne sitovat meidät paitsi historiaan myös toisiimme.