Joskus kohtaamme ihmisen, jossa näemme jotain tuttua.

Emme välttämättä tiedä hänen tarinaansa tai sitä, mitä kaikkea hän kantaa sisällään. Mutta joskus vain tunnistamme jotain – ehkä palan itsestämme.

Minulle tapahtui hiljattain niin.

Kohtasin ihmisen, jossa näin ujoutta, epävarmuutta ja pientä arkuutta. Jotain sellaista, jonka tunnistin omasta nuoruudestani.

Huomasin, että hän jännitti.

En halunnut tehdä siitä numeroa. Halusin vain rohkaista ja tukea. Olla rauhallisesti mukana, jutella, hymyillä ja lukea tilannetta. Mukautua siihen, mitä siinä hetkessä tarvittiin.

Pieniä rohkaisevia sanoja silloin, kun niitä tarvittiin.

”Hyvin se menee.”
”Sinä osaat kyllä.”

Vähitellen jännitys alkoi hellittää. Hymy tuli kasvoille ja tilalle tuli hieman enemmän varmuutta.

Se tuntui hyvältä.

Ei siksi, että ihmisen pitäisi muuttua rohkeaksi tai itsevarmaksi, vaan siksi, että hän sai olla juuri sellainen kuin oli – ja huomata ehkä itsekin, että kyllä minä tästä selviän.

Kun joku huomaa

Myöhemmin sain kuulla, että joku oli huomannut tämän.

Minua kiitettiin siitä, miten olin osannut lukea tilannetta ja olla siinä mukana – rauhoittaa, kannustaa ja ikään kuin ottaa hetkeksi tilannetta haltuun toisen puolesta.

Ne sanat liikuttivat minua syvästi.

Ehkä siksi, että hän oli huomannut minun huomanneen toisen ihmisen.

En ollut suunnitellut mitään.

En miettinyt, mitä pitäisi tehdä.

Se, että huomasin jännityksen ja halusin rohkaista, syntyi siinä hetkessä. Se vain tuntui oikealta.

Ehkä jotkut asiat ovat juuri sellaisia.

Jotkut tuntemukset kulkevat meissä hiljaa ja tulevat esiin silloin, kun niitä tarvitaan.

Yksi pieni rohkaisu

Olen jäänyt miettimään, kuinka vähän joskus tarvitaan.

Ei suuria puheita.
Ei viisaita neuvoja.

Joskus riittää, että joku uskoo sinuun hetken.

Yksi ystävällinen sana voi jäädä mieleen pitkäksi aikaa. Ehkä jopa vuosiksi.

Erityisesti silloin, kun oma usko itseensä vielä horjuu.

Meidän ei tarvitse olla äänekkäitä, rohkeita tai varmoja. Ei tarvitse muuttua joksikin toiseksi tullakseen nähdyksi.

Joskus tarvitsemme vain jonkun, joka katsoo meitä hetken ja sanoo:

”Sinä osaat kyllä.”

Ja ehkä sen varassa voi ottaa seuraavan askeleen.

Kunnes jonain päivänä huomaa itse:

Minä osaan. ❤️

Joskus elämä saa meidät ajattelemaan, että tiettyihin asioihin on olemassa oma aikansa.

Nuorena pitäisi kokeilla.
Nuorena pitäisi opiskella.
Nuorena pitäisi löytää oma paikkansa ja tietää, mitä haluaa tehdä.

Mutta entä jos elämä ei mene niin?

Entä jos jotkut unelmat tarvitsevatkin enemmän aikaa?

Olen viime aikoina miettinyt paljon sitä, kuinka paljon elämässä voi vielä tapahtua sen jälkeen, kun mittariin tulee enemmän vuosia.

Tänä kesänä mittariin tuli 57.

En tunne itseäni vanhaksi. Tunnen pikemminkin, että sisälläni on edelleen paljon uteliaisuutta. Paljon asioita, joita haluaisin nähdä, kokeilla, oppia ja tehdä.

Ja ehkä se on yksi elämän kauneimmista puolista.

Me emme tule koskaan valmiiksi.

Aina voi opetella jotakin uutta. Aina voi löytää uuden kiinnostuksen kohteen. Aina voi kirjoittaa uuden tarinan, aloittaa uuden harrastuksen, lähteä matkalle tai tarttua asiaan, jota on pitkään katsellut vähän sivusta.

Joskus uusi alku voi olla hyvin pieni.

Yksi ajatus.

Yksi kokeilu.

Yksi päätös sanoa itselleen:
”Minä voisin ehkä kokeilla tätä.”

Ja sitten huomata, että osaakin.

Minusta siinä on jotakin valtavan rohkaisevaa.

Me vertaamme helposti itseämme nuorempiin ihmisiin. Ajattelemme, että heillä on enemmän aikaa, enemmän mahdollisuuksia tai enemmän rohkeutta.

Mutta meilläkin on aikaa.

Aikaa ei ehkä ole loputtomasti – eikä sen tarvitsekaan olla.

Juuri siksi jokin pieni unelma kannattaa ottaa vakavasti.

Unelman ei tarvitse olla suuri.

Sen ei tarvitse tarkoittaa uuden elämän aloittamista tai suurta muutosta. Se voi olla jotakin aivan omaa, pientä ja hiljaista.

Asia, joka saa silmät syttymään.

Asia, josta tulee hyvä mieli.

Asia, jonka tekemisestä huomaa ajattelevansa:
”Tätä minä haluan tehdä.”

Ehkä unelmien toteuttaminen ei aina tarkoita sitä, että kaikki tapahtuu juuri niin kuin kuvittelimme.

Joskus unelma viekin aivan toiseen paikkaan.

Joskus se opettaa jotakin itsestämme.

Ja joskus se tuo elämään ihmisiä ja mahdollisuuksia, joita emme osanneet odottaa.

Siksi ajattelen, että koskaan ei ole liian myöhäistä unelmoida.

Ei 30-vuotiaana.
Ei 40-vuotiaana.
Ei 57-vuotiaana.
Ei myöhemminkään.

Jos sydämessä on vielä jotakin, mikä kutsuu, ehkä sille kannattaa antaa mahdollisuus.

Vaikka vain pieni.

Sillä mistäpä sitä tietää, mitä tapahtuu, jos uskaltaa avata yhden oven?

Ehkä sen takana on kokonaan uusi polku.

Ja ehkä meidän ei tarvitsekaan tietää etukäteen, mihin se johtaa.

Riittää, että otamme ensimmäisen askeleen.

Koskaan ei ole liian myöhäistä unelmoida.
Eikä ehkä koskaan liian myöhäistä alkaa toteuttaa niitä.