Menen suoraan asiaan.

Sossutädin kehotuksesta hain Kelasta opintotukea. Täytin nettihakemuksen pilkallisesti hymähdellen, sillä enhän minä sieltä mitään enää saisi… Viime viikolla postilaatikosta löytyi kirje, jonka sisältö kertoi minulle hämmästyttäviä uutisia: Minulle maksetaan 1.6. – 30.11. väliseltä ajalta opintotukea vajaat 300€ kuukaudessa! Ilmeisesti minulta on kuin onkin jäänyt muutama kuukausi käyttämättä (muistaakseni kyllä ei jäänyt) tai sitten joku on siellä Kelassa sössinyt jotain?! Oli miten oli, tattista vaan, joka sentti tulee kyllä tarpeeseen! (Opintolainaankin olisi oikeus, mutta kiitos ei, sillä lainaa minulla on jo aivan tarpeeksi entistäkin.)

Parina viime viikkona olen jostakin kumman syystä ajatellut entistä Ihastustani lähes päivittäin. Tai oikeastaan hän on silloin tällöin tullut mieleeni juoksulenkillä, lempisarjaani katsellessa, nettipasianssia pelatessani, Facebookissa (tietysti)… Muutama päivä sitten pysähdyin kesken juoksulenkin tien pientareelle ja poimin käteeni ”päivänkakkaran”. Selittämättömästä syystä minulle oli tullut hirveä tarve saada repäistä se kukkanen käteeni ja nyppiä niitä terälehtiä laskien samalla ”rakastaa, ei rakasta, rakastaa, ei rakasta…”. Puolessa välissä toimitustani mieleeni jysähti vahvana näky ex-Ihastuksestani, ja tajusin edelleen elätteleväni lapsellisia, tyttömäisiä haaveita syvällä sisälläni. Rakastaa. Hymyilin typerästi koko loppulenkin ajan.

Toissailtana (tai olihan se jo yli puolenyön) ihmettelin Hänen tuntikausia pitkää netissä roikkumistaan (tiedättehän ne vihreät pompulat siellä Facebookin oikeassa sivulaidassa…) ja päätin piiiiitkän tauon jälkeen livahtaa katsomaan Hänen profiiliaan. Ei enää tietoakaan parisuhteesta XX:n kanssa! Hyökkäsin salamana Instagramiin… Sinkku! Minut valtasi lämmin ja hyvä olo, enkä voinut estää kyyneleitä valumasta. Tunsin itseni totaalisen typeräksi, mutta en voinut tunteilleni mitään.

Edellisestä voisi päätellä, että olen yhä Nuorukaisen pauloissa. No, ehkä vähän, mutta tällä kertaa aion pitää jalat maassa ja järjen päässä. Sitä paitsi minulla ja puolisollani on mennyt juhannuksen jälkeen oikein hyvin. Saimme juteltua juhannuspäivän aamuna saunakammarissa märkiä hiuksiamme sukien, kuinka parisuhteemme jatkosta on tehtävä päätös. Vaihtoehtoja on vain kaksi: jatkamme yhdessä ja yritämme enemmän (sekä menemme viimeinkin sinne samperin pariterapiaan, josta on jauhettu jo vuosia!) tai sitten alamme pikkuhiljaa valmistella eroa. Kerroin kyyneleet silmissä miehelleni, etten halua luopua hänestä, sillä kaikesta huolimatta hän on minulle yhä rakas. (Yllätyin purkaustani itsekin, sillä kaikki on ollut viime aikoina sellaista puuroa, että olen työntänyt kaikki tunteet mieluusti piiloon kohtaamatta ja käsittelemättä niitä. Alitajunta on silti tainnut tehdä tehtävänsä.)

Ja nyt olen tässä. Muulla perheelläni on kesäloma, minullakin vain vähän töitä heinäkuussa, rahaa on päälle parisataa euroa enemmän kuukaudessa (hei hurraa…) ja on… Kesä. Plus näen ilmeisesti yhä päiväunia. 😉