Ehkä se johtuu iästä tai aikanaan läpikäydystä terapiasta, joka jätti jälkeensä vahvistuneen ja pysyvän kyvyn ja tarpeen analysoida omaa minuuttaan, mutta minusta on tuntunut jo jonkin aikaa, että olen vihdoin viimein alkanut löytää itseni. En ole itse itselleni enää mysteeri, vaan melko avoin kirja, jota pystyn jo katselemaan lempein ja armollisin, välillä jopa hyväksyvin silmin. Tiedän kuka olen ja minkälainen olen, enkä enää ruoski itseäni verille yrittäessäni saada aikaan väkinäisiä muutoksia. On toki asioita, joissa voin aina pyrkiä parempaan (kuten kiroilun vähentäminen), mutta pääosin olen itseeni tyytyväinen ihan tällaisenaan. (Ja ne hormonihöyryiset päivit, jolloin vihaan itsessäni kaikkea mahdollista… Ne päivät tulevat ja menevät, eivätkä jätä pysyviä ajtusmalleja jomottamaan ohimoihini.)

Kuka ja minkälainen sitten olen?

Olen yli 30-vuotias, mutta minua voisi helposti luulla käytökseni ja pukeutumiseni perusteella alle 30-kymppiseksi (ainakin vielä). En ole yltiölapsellinen, mutta perusluonteeltani helposti innostuva ”puhelias tättärä”. Toisaalta minussa on myös se jurottava ja vähän äkäinenkin puoli, joka istuu  mieluummin joukon ulkolaidalla ja tarkkailee hiljaa ja varuillaan, ennen kuin uskaltaa ja haluaa osallistua (jos uskaltaa ja haluaa). Järkeä minulla on paljonkin, mutta se jää lähes aina tunteitteni varjoon. Minusta näkyy (ja kuuluu) ulospäin millä fiiliksellä milloinkin olen; jos en huuda ja raivoa chilipippurina tai naamani ei ole ”norsun v***a (mieheni sanoja lainatakseni), niin se hehkuu punaposkista innostusta ja iloa kuin ”hangon keksillä” konsanaan puheen pulputessa kuin tulviva kevätpuro. Usein tunteeni vaihtuvatkin aallon harjalta aallon pohjalle samalla vauhdilla kuin vuoristoradassa, mutta lievästä ”epätasapainoisuudesta” huolimatta olen (omasta mielestäni ainakin) ”normaali”. (Minulla EI ole kaksisuuntaista mielialahäiriötä, eikä hypomaniaa, vaikka itsekin sellaista nuorempana epäilin.)

Vuosien varrella olen löytänyt lisää itsevarmuutta, joka näkyy esimerkiksi uskalluksessani lähteä yksin ihmisten ilmoille (uskokaa pois, vielä vuosia sitten se oli minulle todella vaikeaa ja ahdistavaa) ja kuuluu esimerkiksi avatessani suuni kertoakseni mielipiteeni tai kysyäkseni lisää. En enää nöyristele ja ujostele niin paljon kuin nuorempana, vaan luotan jo siihen, että minulla on aikuisena, fiksuna ihmisenä oikeus ottaa kantaa, tulla nähdyksi ja kuulluksi, tulla otetuksi tosissaan. Samaan perusajatukseen liittyy myös kasvanut varmuus siitä, että mikäli joku asia ei minulle sovi (syystä tai toisesta), minun ei ole sitä pakko tehdä, nähdä tai kokea. Minun ei myöskään tarvitse sietää elämässäni ihmisiä, jotka satuttavat tai ovat epäluotettavia (tällaiset opiskelu- ja työtoverit ovat asia erikseen, sillä heitä on pakko vain sietää, mutta silloinkin onneksi käsivarren mitan päästä). Minulla on aikuisena, fiksuna ihmisenä oikeus valita ja ajatella myös itseäni.

Äitinä olen se mikä olen. Rakastan lapsiani yli kaiken ja puolustaisin heitä tarpeen tullen kuin naarastiikeri. Haluan opettaa heille kaiken mahdollisen tästä maailmasta, mutta samalla suojella kaikelta pahalta. En siis poikkea mitenkään suurimmasta osasta maailman äitejä. Välillä hermostun, väsyn, ärsyynnyn ja tympäännyn lapsiini, mikä sekin lienee ihan luonnollista ja normaalia. Aiempina vuosina syytin ja syyllistin itseäni kovastikin hermostumisistani, mutta nyt osaan olla itselleni jo armollisempi. Lapseni eivät mene huudoista rikki, eikä ole tapahtunut mitään sellaista, jota ei anteeksipyynnöllä olisi saatu sovittua. Halailen ja pussailen lapsiani päivittäin, enkä säästele sanojakaan kertoessani kuinka rakkaita, tärkeitä ja ainutlaatuisia he minulle ovat. En ole äitinä täydellinen, mutta ihan hyvä ja se riittää.

Pidin vuosia itseäni pelkkänä aivotyöläisenä, joka nauttii lähinnä kirjojen lukemisesta, kirjoittamisesta, pohtimisesta ja analysoinnista. Lukiossa luin pelkkiä reaaliaineita, sillä tähtäsinhän yliopistoon. Yliopistossa yritin ahmia kaikkea mahdollista, vaikka todellisuudessa olin aivan hukassa, enkä enää tiennyt kuka olin ja mitä tulevaisuudeltani halusin. Olin kiinnostunut tutkijan ammatista ja pidin yllä omaa, yksityistä illuusiotani tulevaisuudesta ”tutkijankammiossa”, kunnes gradun parissa viettämäni vaikeat vuodet iskivät lopulta totuuden selkäytimeeni asti: Minusta tuskin tulisi tutkijaa, sillä se ei ehkä olisikaan se ”mun juttu”. Pitkä, yksinäinen ja masentava vuosi työttömyyttä vain voimisti epävarmoja tunteitani, enkä enää uskonut älyyni, kykyihini, enkä tulevaan työllistymiseeni. Opiskelujen aloittaminen ammattikorkeakoulussa kuitenkin käänsi ajatukseni ja tunteeni pikkuhiljaa kohti valoa.

Kuluneen opiskeluvuoden aikana olen kokenut jonkinlaisen vapautumisen ja valaistumisen. Nyt useimmat asiat itsessäni näyttävät selkeiltä ja suhtaudun niihin tyyneydellä, jopa tyytyväisyydellä. Olen oivaltanut, että yritin vuosia tukahduttaa itsessäni taiteellisen puoleni, jonka olen nyt löytänyt uudelleen. Rakastin lapsena piirtämistä, värittämistä, askartelua, musisointia ja laulamista. Alakoululaisena nautin kuvaamataidon ja musiikin tunneista, sillä minulla oli (ja on!) verenperintönä ”lahjakkuutta” kumpaankin. Kirjoitin myös mielelläni tarinoita ja tein omia kirjoja sekä lehtiä. Aloin kuunnella yhä monipuolisempaa musiikkia yhä enemmän, ja menin myös soittotunneille. Taiteellisuus ja luovuus elivät ja olivat minussa vahvana voimana (voimavarana), jotka kuitenkin kadotin yläkouluiässä, kun aloin panostaa enemmän ”järkeviin reaaliaineisiin”. Osasyytä on myös vanhemmissani ja pienehkössä kouluyhteisössä, jonka ilmapiiri ei välttämättä kannustanut luovaan, yksilölliseen ilmaisuun. Sulauduin huomaamattomaan massaan ja kadotin itseni ennen kuin olin sitä vielä löytänytkään.

Nykyisessä työharjoittelupaikassani olen kuin kotonani. Teen työtä, jossa yhdistyvät tieto eli teoria sekä taito eli käytäntö. Voin siis hyödyntää molempia puolia itsessäni tukahduttamatta kumpaakaan. Samoin opiskelu ammattikorkeassa antaa minulle mahdollisuuden nauttia yhtäältä kirjatiedosta ja kirjoittaa analyyttisempää asiatekstiä, ja toisaalta mahdollisuuden olla luova ja taiteellinenkin. Tutustuttuani ensin harjoitteluohjaajaani ja sitten myös hänen LinkedIn-profiiliinsa tajusin jotain suurta; ohjaaja on sekä bittiavaruudessa että arkitodellisuudessa kuiva, teoreettinen, looginen ja järjestelmällinen ihminen (jollainen itse halusin aiemmin olla, sillä pidin sitä ainoana oikeana tapana menestyä työelämässä ja elämässä ylipäätään), kun taas minä… Minä olen jotakin ihan muuta! Olen myös järjestelmällinen, organisointikykyinen, ahkera, looginen ja teoreettinenkin, mutta vain puoliksi. Toinen puoli minussa on luova, idearikas, innovatiivinen, asioita uudesta näkövinkkelistä katsova, hieman hullunrohkeakin. ”Pompöösi akateeminen patsastelu” ei sittenkään ole se juttuni, joten jätän sellaisen suosiolla kaikille loogis-teoreettis-”asiat on aina tehty näin”-konservatiiveille. 😉

Kuka ja minkälainen minä olen?

Minä olen minä, juuri tällainen ja hieman erilainen, mutta silti ihan hyvä ja ainutlaatuinen. Alan oppia rakastamaan itseäni.