Miehet. Niinpä niin. Ei niitä ikinä opi täysin ymmärtämään.

On toki joitakin totuuksia, jotka olen valmis allekirjoittamaan lähes jokaisen tuntemani miehen kohdalla.

* Miehet ovat henkisesti ikuisia lapsia. Kuin ylivillit pikkupojat he innostuvat urheilusta, tietokonepeleistä, autoista, mökki-illoista, pornosta… Kuka mistäkin.

* Jokaisessa miehessä asuu sisällä pieni uunoturhapuro. Kaikkein metroseksuaalein tai hillityinkin mies haluaa edes joskus löhötä sohvalla käsi housuissa sukukalleuksiaan rapsutellen… Voi niitä mitä uskomattomampia selityksiä täysin arkisiinkin asioihin, joissa suora ja yksinkertainen totuus voisi usein toimia paremmin. Ja kukapa kaksilahkeinen ei silloin tällöin haluaisi karata hulttiokavereineen ”essonbaariin”.

* Miehet (useimmiten) rakastavat rintoja. Ja peppuja. Mielellään yhdessä ja samassa vartalossa. Jonka ei tarvitse olla kenenkään tutun, esimerkiksi oman rakkaan vartalo… Miehet rakastavat katsella niitä, eivätkä ikinä kyllästy.

* Miehet ovat fyysisesti vahvoja. Silloinkin, kun eivät ole, niin uskovat olevansa. Ja kun uskovat, etteivät ole, niin ovat kuitenkin.

…

Niin. Onhan noita, totuuksia ja ”totuuksia”.

Oma puolisoni on varsin ”tyypillinen mies”, jos ajattelen stereotypisesti. Kaikki mainitsemani totuudet pätevät häneen kuin fysiikan lait, vaikka on hänessä paljon muutakin. En täysin tajua häntä. Ehkä minun ei tarvitsekaan? Ymmärtämisen sijaan kai pitäisi vain oppia hyväksymään hänet sellaisena kuin hän on.

Viime vuosina meillä kahdella on ollut vaikeaa. Yhteisen ajan puutetta, puhumattomuutta, väärinymmärtämisiä ja tahallista sanallista satuttamista, hellyyden ja läheisyyden vähyyttä, väsymystä, kireyttä, turhia riitoja turhista asioista… Pitkään olen miettinyt, että onko tässä yhdessä olemisessa enää mitään järkeä?

Olemme tilanteessa, jossa toisen pienetkin piirteet ja teot ottavat lujaa päähän. Miksi helvetissä hän ei osaa viedä vaatteitaan pyykkikoriin? Miksi hän jättää karkkipapereita tietokoneen viereen? Miksi hän maiskuttaa ja louskuttaa syödessään kuin hevonen kauraämpärillä? Miksi perhanassa hän istuu niin paljon tietokoneella? Miksei hän hoida 10 % osuuttaan kotitöistä? Miksi hän ei halaa minua useammin? Miksi hän ei enää halua minua? Miksi sitä ja miksi tätä ja miksi miksi miksi?!

Eilen sain yllättäen pienen muistutuksen. Puolisoni ryntäsi auttamaan ostoskassinsa kaatanutta iäkästä rouvaa, kun kymmenet muut asiakkaat vain vilkaisivat ja jatkoivat omien ostostensa pakkaamista. Lämmin tunne läikähti sisälläni, kun muistin, että miehelläni on todella iso ja hyvä sydän.

Ehkä häntä pitäisikin tarkastella positiivisemmassa valossa ainaisen pettymysten, nalkutusten ja ärsyyntymisten sävyttämän epätoivon sijaan? Osaisinko nähdä hänet arjen keskellä selkeämmin? Oppisinko viimein ymmärtämään häntä paremmin? Oppisinko viimein hyväksymään hänet sellaisena kuin hän on? Rakastaisinko häntä vielä vai entistä enemmän?

Hyvä on, siispä yritän…

* Hän on avarakatseinen, suvaitsevainen, ymmärtäväinen. Hänellä on iso, hellä ja hyvä sydän. Hän välittää läheisistään aidosti ja uskaltaa näyttää sen.

* Hän on hyvä isä. Hänellä on aikaa lapsille, hän haluaa heille parasta mahdollista, hän rakastaa ja hellii, mutta asettaa tarvittaessa rajoja.

* Hän on fiksu, älykäs. Hänen kanssaan on mukava keskustella lähes mistä vain.

* Hän on rauhallisempi ja tasapainoisempi luonne kuin minä. Kun itse horjun, niin tiedän voivani ottaa hänestä tukea.

* Hänellä on hyvät ja kohteliaat käytöstavat, eikä hän pelkää kohdata vieraita ihmisiä. Hän tulee toimeen kaikenikäisten ja kaikenlaisten ihmisten kanssa. Hän ei ole epäluuloinen, vaan kohtaa jokaisen ”pelkkänä ihmisenä”.

* Hänen hymynsä ja naurunsa tarttuu, sillä ne ulottuvat hänen silmiinsä asti. Lisäksi hänen ylähuuleensa yläpuolelle muodostuu suloinen ”naururyppy”. Hänellä on hyvä, joskin melko omalaatuinen huumorintaju.

* Hänellä on ihana vartalo; pitkä, hoikka ja jäntevä. Eniten pidän hänen käsivarsiensa vahvoista lihaksista, hänen kiinteästä takapuolestaan ja hänen pitkästä kaulastaan, jossa on varattuna kuoppa vain minun kasvojani varten.

* Hänen ihonsa tuoksuu aina hyvältä, hikisenäkin.

…

Hetken makusteltuani puolisoni hyviä ominaisuuksia tuntuu siltä, että vielä on jotain tunnetta jäljellä. En taida olla halukas luopumaan tuosta kahvia ryystävästä, seisaaltaan lorottelevasta, pyykkikorin kadottaneesta, vakioveikkaavasta, liiallisesti piereskelevästä, pitkissä kalsareissaan viihtyvästä omituisesta oliosta, jota yleisesti mieheksi kutsutaan.

Miehet. Niinpä niin. Ei niitä ikinä opi täysin ymmärtämään, mutta ehkä ne oppii hyväksymään?!