Tämä playbook tuli avattua ja ahmittua loppuun saakka. Alunperin tarkoitus oli mennä katsomaan ihan jotain muuta elokuvaa, mutta lippujen hankinta oli jäänyt viimetippaan ja ainoastaan tähän näytökseen oli enää tilaa. Ei päätös silti vaikea ollut, sillä olihan kyseinen pelikirja ollut jopa Oscar-ehdokkaana, joten ei se ihan kökkö varmasti olisi?!

Heti alkumetreillä samastuin päähenkilöihin, Patrickiin ja Tiffanyyn. Molemmista löytyi lukuisia piirteitä, joita itsessänikin tunnistan. Lisäksi elokuvan muut henkilöt olivat kaikki omalla tavallaan pienesti vinksahtaneita, mutta silti niin tavallisia. Mutta emmekö me kaikki ole?

Kovin montaa kertaa en nauranut, mutta huvituksen hymähdyksiä päästelin silloin tällöin. Istuimme melko edessä salia ja takariveiltä kuuluvat teinityttöjen tirskahtelut ja kikatukset lähinnä ärsyttivät, sillä niitä päästettiin aina kun Bradley Cooper näkyi kankaalla (onhan se komea, myönnän), sama se mitä elokuvassa muuten tapahtui…

Pelikirjassa  parasta on mielestäni sen todenmakuisuus. Henkilöhahmot voisivat olla oikeasti olemassa ja tapahtumat voisivat tapahtua juuri sellaisinaan. Mielisairautta ei ihmetellä, ei säälitä, ei tuomita, ei romantisoida. Mielisairaudet ja henkiset ongelmat vain ovat. Niitä voi olla kenellä tahansa ja syiden kirjokin on moninainen. Todellisessa elämässä ei ole hyviksiä ja pahiksia tai mustavalkoisia asioita, vaan pelkkiä harmaan sävyjä.

Silver Linings Playbookista ei jäänyt minkäänlaista jälkimakua ja se on tällä kertaa hyvä asia. Kotiin palatessa oloni oli höyhenen kevyt, raikas, jopa pirskahteleva. Varsinainen hyvänmielen elokuva, jota voin lämpimästi suositella kaikille teille, jotka tunnette itsenne aavistuksen normaalista vasempaan vinksahtaneeksi.