”Minä uskon vahvasti kriisin jälkeiseen avioliittoon. Toimivaan sellaiseen. Mutta se edellyttää, että täytyy kunnolla sukeltaa kriisin syntyhistoriaan ja purkaa se auki. Haalea vellominen ei missään tukahduttaa pystyyn kenen tahansa elollisen.”

Näin kirjoittaa MinnaT Oisko tulta?-blogissa otsikolla Pitäisikö erota vai sinnitellä vaan? Itsekin olen miettinyt jo kohta kaksi vuotta lähes joka päivä, että pitäisikö tässä nyt vaan sinnitellä vai olisiko se ero kuitenkin parempi ratkaisu? En tiedä vastausta vieläkään.

Ennen vuodenvaihdetta omassa parisuhteessani oli kulminaatiopiste, jossa päätimme vihdoin tarttua härkää sarvista ja varata ajan pariterapiaan. Häpeäkseni tunnustan, että aikaa ei ole vielä(kään) varattu. Koko parisuhde tuntuu sysätyn syrjään, maton alle piiloon, komeroon pois silmistä. On ilmeisesti helpompaa vain mennä päivä kerrallaan, olla ajattelematta liikoja ja elää arkea, johon kuuluu ruuanlaittoa, lasten kanssa olemista, siivoamista, telkkarin katsomista, tietokoneella istumista, satunnaista kuntoilua, syömistä, väsymystä… Oikeastaan tuntuu siltä, ettei aikaa parisuhteelle, siitä puhumiselle tai sen hoitamiselle edes ole.

Tiedän, että meidän täytyy mennä pariterapiaan. Vaihtoehtoja ei enää ole. MinnaT:n viimeinen lause kiteyttää tämänhetkisen olotilamme, sillä mitäpä muuta tämä tukahtunut elämäntilanne on kuin haaleaa vellomista päivästä toiseen. Olo on todellakin kuin kelohongalla: pystyynkuollut!

En tiedä uskonko todella kriisin jälkeiseen avioliittoon. Ehkäpä, koska pohdin pariterapiaan menoa. Muussa tapauksessahan jättäisin leikin tähän, eikö niin? Syvällä sisimmässäni toivon ja haluan uskoa siihen, että löydämme jälleen kipinän, hyvää toisistamme ja yhteisestä arjestamme, ja pysymme yhdessä ainakin toiset kaksitoista vuotta.

Siihen asti katson elokuvia, ihastun komeisiin näyttelijöihin ja haen fantasiamaailmasta polttavaa tunnetta tähän arjen haaleuteen (ainakaan en ole menossa oikeasti ”vieraisiin”!). Kai tämä elämä näinkin sujuu, mutta miten kauan tätä jaksaa? Pitäisikö vain sinnitellä vai sittenkin erota?

Vai soittaisinko viimein ensi viikolla ja varaisin sen ajan pariterapiaan? Kaiken pohdinnan taustalla on viimein kysymys vain siitä, että olemmeko valmiit kaivautumaan syvemmälle kuin koskaan aikaisemmin,  repimään kaiken ajan ja vaivan kanssa kasatun riekaleiksi ja purkamaan koko yhteisen elämämme palasiksi? Olisi vain niin paljon helpompaa istua sinne sohvalle ja aukaista tv…