Katsoin pimenevällä taivaalla möllöttävää puolikuuta ja huomasin sen vieressä tuikkivan illan ensimmäisen tähtösen. Hengitykseni leijui edessäni lämpöisenä höyrypilvenä ja korvissani kuulin sydämeni tykytyksen, hitaasti kiihtyvän puuskutukseni sekä taustalla (kuin rumpukomppi kaikkea rytmittäen) nastallisten juoksukenkieni narskeen vitivalkoisella lumella.

Pieni vilunväre yritti häiritä keskittymistäni, mutta kiristin tahtia karkottaakseni sen. Tunsin, kuinka syvältä sisältäni nousi kuplien lailla riemu siitä, että olin pitkän tauon jälkeen taas palannut lenkkipoluille. Hymyilin (= virnistin/irvistin) kai oikeasti, sillä vastaani tullut koiranulkoiluttaja katsoi minua kuin mielipuolta. Tai ehkä hänestä juokseminen talvella, pimeällä ja pakkasella on hullujen hommaa?!

Kotiin palattuani ja lämpöiseen sisäilmaan siirryttyäni tunsin, kuinka reisiäni pisteli. Kuorin kaksi kerrosta vaatteita yltäni ja paljastin punahehkuiset jäseneni. Tunsin, kuinka veri kiersi vartalossani ja endorfiini teki päästäni autuaan pöpperöisen. Juokseminen oli tehnyt minusta myös nälkäisen ja janoisen, mutta onneksi puolisoni oli juuri saanut päivällisen valmiiksi, joten pääsin istumaan suoraan ruokapöytään.

Nyt istun tässä. Kirjoittamisen lomassa vilkaisen eteisen lattialla nöksöttäviä, upouusia juoksukenkiäni. Kyllä pienistä asioista voi tulla sitten isosti hyvä mieli! 🙂