Yö Kolme. Huh se oli kamalaa! Nukuttaminen oli itkua ja kitinää! Sitä kesti yli tunnin ja yöllä herättiin kerran tunnissa minkä lisäks aamu koitti Stephenin mielestä klo 4.45 aamulla. Jep. Meinas usko loppua, mutta sitten viime yö menikin näin…

Yö Neljä. Stephen oli hyväntuulinen mennessään sänkyyn ja nukahtikin noin puolessa tunnissa itkemättä kertaakaan. Pidin kättä vauvan rinnalla kun tuntui sitä kaipaavan. Olin ite niin ryytyny, että menin nukkumaan heti vauvan jälkeen. Olin just nukahtamassa ku kuulin Stephenin heräävän kurisemaan. Yllättävää kyllä, Stephen meni ihan ite nukkumaan noin viidessä minuutissa tehtyään niitä hassuja kurkkuääni hetken. Yöllä vauva heräs kahdesti silleen, että mun oli noustava rauhottelemaan, mutta nää herätykset kesti aina vaan korkeintaan sellaset 20min. Ei paha. Aamu koitti Stephenin mielestä tänään klo 6.30. Ite olisin hyvin voinu nukkua viel ainakin tunnin, mutta vauvat vissiin vaan heräilee aikasin?

Luultavasti ammun itteäni nyt jalkaan sanomalla, että ihan ku tää unikoulutus tuottais jotain tulosta! Bongasin interneezin ihmeellisestä maailmasta sellasen unikoulu-ohjelman, joka kestää kymmenen päivää. Tietämättäni oon noudattanu sitä ohjelmaa aika lailla pilkulleen. MLL-nettisivuilta löysin vähän vastaavan koulun nimellä ”tuolimenetelmä”, mutta tuolimenetelmä yhdistellään tassu-unikouluun. Mun mielestä noiden unikoulujen combo on aika lempee tapa auttaa vauvaa ja vanhempia nukkumaan kun vauvaa ei toisaan jätetä hetkeksikään yksin.

Tavotteena olis tosiaan jättää toi tassu-vaihe kokonaan pois, eli auttaa Stepheniä nukahtamaan ja rauhottumaan ihan vaan meidän läsnäolon avulla. Alle vuoden ikäsen ei mun mielestä tarvii viel osata nukahtaa yksin, eli niin pitkälle ei mennä vähään aikaan. Kuulemma toi kymmenen yötä riittää usein sitkeenkin sissin nukkumatapojen parantamiseen, eli huomenna ollaan jo puolessa välissä… Wohoo!

Sick shit.

Mä oon niin väsy. Viime yönä Stephen heräs noin kaks kertaa tunnissa. Nukuttaminen oli tosi helppoa. Ei edes kähisyttäny. Laiton vauvan sänkyyn, jäin istumaan viereen kirjan kanssa ja seuraavan kerran ku katoin, tyyppi veteli jo sikeitä. JES!

No mutta sitte puolen tunnin päästä alko kuulumaan öhö-öhö. Sellasta esi-itkua. Stephen rauhottu joka heräämisellä suht helposti. Välillä laitoin vaan käden vauvan rinnalle ja se riitti. Välillä vaan hyräilin ja vähän hytkytin sänkyä… Mutta ku tää siis toistui puolen tunnin välein, niin siin klo 2 yöllä en sitte vaa enää saanu unta ku tiesin, että parikyt minsaa ja taas on noustava. Se oli hirveetä. Makoilin pimeessä odottaen seuraavaa öhö-öhö:ä ja sieltä se aina tuli – pari kertaa tunnissa. Välillä yritin olla huomioimatta heräämistä, mutta sillo öhö-öhö voimistui itkuks melko pian ja uudelleen nukahtaminen oli vaikeempaa.

Enpäs tiedä montako tämmöstä yötä mä viel jaksan. Mutta tiedän, että nyt on kyllä oikee aika tälle unikoululle ku musta ei tunnu enää ollenkaan pahalta ku Stephen nukkuu omassa sängyssä ja Stepheniäkään ei selkeesti pelota olla siel. Joku siin silti näyttää kyl nyppivän aika huolella! Ku vaan tietäis mikä…