Hymyilevä huijari? – Olettamuksia minusta

Kyselin Instagramin puolella, mitä olettamuksia teillä oikein on minusta?  Viestejä tuli hyvä määrä, ja koska osa niistä oli keskenään suht samanlaisia, päädyin yhdistämään joitain olettamuksia samaan. Mutta mitä te minusta sitten oletitte, ja pitivätkö nuo olettamukset paikkaansa? Mennään suoraan asiaan.

Ensimmäinen oletukseni oli, että olet ollut jossakin onnettomuudessa.

Uskon tämän olettamuksen liittyvän pyörätuolin käyttööni, eikä se mikään vieras olettamus olekaan. Monet nimittäin tuntuvat ajattelevan taustojani tietämättä, että olisin halvaantunut auto-onnettomuudessa. Tämä taitaa olla pitkältikin viihdemaailman maalaamaa kuvaa, mutta omalta kohdaltani se ei pidä paikkaansa. Olen kyllä lapsena ollut pienessä auto-onnettomuudessa, mutta se ei ole ollut syynä pyörätuolilleni, tai muutenkaan sairastumisiini. Kolme vuotta sitten, kun pyörätuoli saapui arkeeni, kirjoitin blogissa tilanteistani näin.

Oot luova ihminen. Olet taiteellinen.

Miten sen nyt sanoisin, nämä pitävät osittain paikkaansa, tai ainakin tuo ensimmäinen. Olen kyllä suht luova, ja elämäni varrella olen ilmaissut itseäni erilaisin luovin keinoin. Mutta se mikä tässä ehkäpä hankaloittaa olettamuksen pohdiskelua, on itsekriittisyys. En sanoisi olevani taiteellinen, sillä taiteellinen henkilö olisi mielestäni helposti myös erittäin taitava siinä. Tekisin mielelläni enemmänkin luovia juttuja mikäli vointi sen sallisi, ja mikäli sallisin sen itselleni. Mietin joskus kuinka toisinaan voisi olla kiva maalata öljyväreillä, vaikka elämässäni tasan yhden öljyvärimaalauksen eräällä laitoskuntoutusjaksolla olen tehnyt. Heti tuon ajatuksen perään pohdin mitä ihmettä minä niillä tauluilla sitten tekisin, ja kuinka en lainkaan tietäisi mitä oikein tehdä kuuluisi? Sairauksieni ja toimintakykyni vuoksi luovien taiteellisten asioiden toteuttaminen on vähäistä, mutta silti ne mielessä usein ovat.

Arvostat siisteyttä.

Totta, mutta varsinkin nykyisin omassa kodissani tuo toteutuu liian harvoin. Haluaisin kotonani olevan aina siistiä, kaikki tavarat paikoillaan, ja kauniita esineitä ympäri asuntoa. Mutta sitten tulee se sairas elämä, se joka vie voimavaroja turhankin paljon. En yksinkertaisesti jaksa pitää huolta kaikesta, ja ilman henkilökohtaista avustajaa vallitsisi asunnossani täysi kaaos 24/7. Kun voin vielä hieman paremmin, häpesin hurjasti sitä, mikäli avustajani joutui tulemaan töihin liiallisen sotkun keskelle. Saatoin siistiä asuntoani vähissä voimin, kovissa kivuissa juuri ennen avustajani työvuoron alkua. Kun tuolloinen avustajani tajusi tämän asian, hän piti minulle puhuttelun, kuinka se on hänen työnsä toimenkuvaa. Yhä edelleen kuitenkin pahoittelen mikäli kotona on mielestäni liian epäsiistiä, ennenkuin avustajani aloittaa vuoronsa. Siisteys on minulle osa sitä, että viihdyn kotonani, ja että sisustukselliset valinnat pääsevät oikeuksiinsa. Olen tehnyt itselleni esimerkiksi säännön siitä, että saan ostaa leikkokukkia kotiini vain silloin, kun siellä on oikein siistiä.

Sulla on pitkä pinna, et jää sanattomaks ikinä.

Tavallaan juu, mutta riippuu todella paljon tilanteesta ja ihmisistä ympärilläni. Periaatteessa minulla on pitkä pinna, mutta on joitain asioita, joissa pinnani palaa nanosekunnissa. En voi sietää rasistisia asioita, tai perättömiä kommentteja ilman perusteluita. Mutta sitten taas on paljon asioita, joista minun kuuluisikin ja pitäisi suuttua, mutta jotka eivät minua hetkauta. Mikäli olen suorittajamoodi päällä pitämässä esim. koulutusta, en harvoinkaan jää sanattomaksi. Mutta sitten taas saattaa olla joku aivan pieni normaali kysymys, johon en osaa tai kykene vastaamaan lainkaan, tai kierrellen ja kaarrellen välttelen vastaamista.

Olet enemmän kissa kuin koiraihminen.

Tämä ei pidä lainkaan paikkaansa, sen voin suoraan sanoa! Olen aina kokenut olevani enemmän koiraihminen, ja maailmassa on vain muutama kissa joita olen sietänyt. Suurimmaksi osaksi… koen kissat inhottavina.

Tykkäät monenlaisesta musasta mutta erityisesti raskaammasta rockista/metallista.

Alkuosa pitää täysin paikkaansa, jälkimmäinen ei niinkään. Noin yleisesti ottaen voisin sanoa, että kuuntelen enemmän yksittäisiä kappaleita, kuin tiettyjä artisteja. On joitain kappaleita, joita olen kuunnellut viimeisen kuuden vuoden aikana päivittäin, ja on kappaleita jotka ilmestyvät lähes jokaisella soittolistallani. Suurimmaksi osaksi kuuntelen melankolisempaa musiikkia, moniulotteisia sanoituksia, biisejä jotka kietovat syleilyynsä.

Viihdyt enemmän yksin kuin porukassa.

Tähän olettamukseen on todella vaikea vastata, varsinkin nykyisin kun mielenterveyden sairauksien kanssa ei ole mikään parhain tilanne. En oikeastaan itsekään tiedä mikä se todellinen vastaus olisi, mutta nyt juuri kallistuisin kyllä olettamukseen. On huomattavasti helpompi olla yksin kuin porukassa. Nyt kun tarkemmin ajattelen asiaa, minähän hiljattain kirjoitinkin tänne blogin puolelle ihmisähkystä. 

Oot tosi positiivinen ja haluat kaikille hyvää. Tykkäät lapsista. Ps. oot tosi ihana ja avoin.

Ensimmäinen ajatukseni tästä olettamuksesta? Kuinka huijari minä oikein olenkaan… Siis tämä positiivisuus. Positiivisuus ja hymyily ovat asioita, joista saan kuulla monet kerrat viikossa, usein kehujen muodossa. Mutta mikä kertoo sitten siitä, ettei tämä olettamus pidä paikkaansa? Hymystäni on kirjoitettu potilasteksteihini paljon, eikä niin mairittelevassa valossa. Eräs kuntoutuksissani tiiviisti mukana oleva henkilö sen sanookin ”älä luota Annan hymyyn”  , tuo aiemmin kirjoittamani postaus kertoo asiasta paljon. Pystyn suorittamalla huijaamaan monia, ja saatan vaikuttaa iloisen positiiviselta. Silti, ei se pidä paikkaansa, ei lainkaan. Positiivisuus on kadonnut jossain vuosien saatossa, ja hämärtynyt masennuksen varjon alle.

Se että haluan kaikille hyvää, se on asia joka pitää paikkaansa. Jos vaan voisin, niin tekisin kaikkeni muiden eteen, vaikkakin sitten omalla kustannuksellani. Ketä minä tässäkään nyt huijaan, niinhän minä toiminkin päivästä toiseen, jatkuvasti. Olen sanonutkin aiemmin, että sairauksissani kauheinta on se, mitä ne aiheuttavat muille. Koen että minusta välittämällä joutuu itse kärsimään, joten vaikka haluan kaikille hyvää, aiheutan kuitenkin muille myös pahaa.

Lapsista pidän kyllä, ja opiskeluni tähtäsivätkin lasten ja nuorten kanssa työskentelyyn. Viihdyn siskontyttöjeni kanssa, vaikka välillä huomaankin rasittuvani hieman liikaa joistain asioista. Postausta siitä millaista on olla lasten kanssa, kun tällaiset sairaudet kulkevat aina mukana, on tulossa myöhemmin. Siihen tarvitsen ensin vain hieman apua pikkutytöiltä V+V.

Ja kiitos, mutta ei, en minä ole läheskään niin avoin kuin mitä moni ajattelee. Siellä kuuluisan pinnan alla on niin paljon näkymättömissä. Saatan vaikuttaa avoimelta sosiaalisessa mediassa tai kokemuskoulutuksia pitäessäni, mutta silti on paljon mitä pidän itselläni, tai asioita joista vain hoidoissani mukana olevat ammattilaiset tietävät.

Oot se joka sanoo kaiken olevan hyvin vaikka koko maailma ois palasina. / Olet sinnikäs. Et aina sano, vaikka jokin olisi huonosti. / Oletan, että et pienistä asioista valita, kun joudut käsittelemään päivittäin suuria asioita. / Mun olettamus susta on että vaikka oot kokemuskouluttaja, pidät blogia ja höpöttelet täällä Instassa, niin et näytä todellista Annaa täällä, vaan vain harvat ja valitut pääsevät tutustumaan suhun syvällisemmin. Oot täällä aina niin reipas.

Huh, tähän osioon upposi monen olettamukset. Vaikka äitini tai kukaan muu läheisistäni ei omia olettamuksiaan tähän kirjoittanutkaan, tiedän kuitenkin että moni heistä olisi voinut naputella juuri nämä sanat. Vaaditaan todellakin paljon, että valitan jostain asiastani. Ja nyt sitten kannattaa eriyttää toisistaa kaksi asiaa: on eri asia valittaa esim. junien toimimattomuudesta pyörätuolin käyttäjän näkökulmasta, kuin valittaa huonosta voinnistaan. Äitini toistaa kohdallani usein kolmea sanaa, jotka kuvaavat tätä olettamusta erinomaisesti: ”Pieni urhea tyttö”. Niin usein minun sanotaan olevan liiankin reipas, että ei tarvitsisi jaksaa täysillä eteenpäin, ja saisi pyytää apua. Nämä tähän osioon kirjoitetut olettamukset pitävät kaikki paikkaansa, vaikka sitten samalla taas itselleni tulee olo, että eihän tässä oikein muutakaan vaihtoehtoa ole.

Se mikä se todellinen Anna on, se on kadoksissa monilta, jopa minulta itseltäni. Tilanteet, sattumukset, kohtalo, monet eri osatekijät ovat vaikuttaneet siihen, että olen kadoksissa. Melko tarkalleen kolme vuotta sitten yritin alkaa etsiä punaista, sitä väriä jonka Pikku Myy päällensä pukee. Mutta vaikka kolme vuotta on tuosta hetkestä kulunut, ei se punainen, tai Pikku Myy ole löytynyt. Kadoksissa, se kuvastaa minua parhaiten. Elämässäni on läsnä muutama ihminen, joka osaa lukea rivien välistä, ja näkee ehkäpä hieman paremmin sitä todellista Annaa. Mutta todellisuutta on myös se, että maailmassa ei tällä hetkellä ole kukaan, joka sitä kokonaisuutta näkisi. Ehkä joskus, ehkä joskus kun tilanteet hieman paranisivat, niin ehkä sitten?  Paras ystäväni on sanonut minulle useampaan kertaan lohdullisesti: ”Mä näen sut”.

Sulla on hyvä sydän.

En tiedä onko väärin kiittää tästä olettamuksesta, mutta sen kuitenkin teen. Toivon että voisin tehdä muille hyvää, ja toisia auttaa.

Koet tarvetta selitellä normaaleja mokiasi jollain piirteelläsi / pidät itseäsi tyhmänä. 

Kyllä. Masennusseulassakin on oivallinen kohta, jossa lukee ”moitin itseäni kaikesta mikä menee pieleen”. Allekirjoitan tuon täysin. Syyllistän itseäni kaikesta, enkä koe olevani mitenkään älykäs, fiksu tai filmaattinen.

 

Huh, olisikohan se nyt siinä ainakin tälle kertaa. Muistathan, mistä löydät minut myös?

Instagram: Lusikoitakiitos

Sähköposti: lusikoitakiitos (a) gmail.com

Facebook: www.facebook.com/lusikoitakiitos