Kukkia pöydällä kauniissa maljakoissa, herkästi kukkien. Tuomassa jotain uutta joka hetki, vaikka vartensa ovatkin katkaistut. Tuoksuvat kukat verhoavat ympäristönsä vienoon tuoksuun, ja eukalyptuksen oksat vehreinä raikastavat ilmaa. Idyllistä, niin idyllistä ainakin ulospäin. Kolmessa maljakossa kukkia pienessä asunnossa, ja vielä kolmessa pienessä lasipurkissa oksia parvekkeella, sekä kylpyhuoneessa. Turhamaisuutta, vaiko kauneuden verhoa?

Kukissa on paljon samaa, kuin ihmismielessä. Yhtäkkiä vain ilman sen suurempaa syytä, voi kukka lakastua. Terälehdistä raskas oksa saattaa nuupahtaa, ja onnettomana katsella ympärilleen elämää, joka vielä kukkivana jatkaa. Uudella imupinnalla, raikkaalla vedellä, ja paremmalla asennolla, voi kukkaa yrittää nostaa.

”Nosta päätäsi nosta! Älä siihen nuupahda, emme me muutkaan vielä! Yritä! Täytyyhän sinun vieläkin kauneudellasi kukoistaa, kun tähänkin asti olet sen tehnyt. Älä vaivu alaspäin, vaan tuo muille iloa.”

Tarvitseeko sen kukan aina vaan loistaa? Eikö se ole riittävä juuri sellaisenaan, kuin on? Unohdetaanko se pieni kukkanen heti, kun kauneus on poistumassa, vieden kohti herkkyyttä?

Mieli, se voi nuupahtaa kuin kukka, vaikka olisikin pitkään ollut avoimena valoa toisilleen tuoden. Mutta ei kukan tarvitse vain täysin paljaana terälehtensä menettäneenä maljakonreunalta roikkua, voidakseen huonosti. Terälehdet voivat kukoistaa, ja ohikulkijat saattavat ihailla sen kauneutta, ja sinnikkyyttä kukoistaa irtileikattuna vieraassa vedessä. Mutta silti, kukka voi jo seuraavana päivänä hohteensa kadottaa, ja vain varjonsa jättää jäljelle, yhdessä tyhjän maljakon kanssa.

Illuusiota, sitä se parhaimmillaan, ja pahimmillaan on. 

Kukista ja mielestä, siitä tämä lyhyt vertaiskuvallinen teksti. Niin paljon samaa, niin paljon pintaa, niin paljon yllättävyyttä, niin paljon hetkiä. Hetkistähän kokonaisuus koostuu. Hetkistä jolloin avata nuppunsa, hetkistä jolloin kukoistaa, hetkistä jolloin uuvahtaa, hetkistä jolloin avata terälehtensä taas, hetkistä jolloin lakastua. Kauneutta voi kuitenkin löytää niistä jokaisesta, sekä sisäisesti että ulkoisesti. Jos leikkokukalla ei varressaan ole tervettä imupintaa, josta vettä ja ravintoa saada, ei kukka voi kukoistaa, ei ainakaan pitkään, ei aidosti, ei hyvin.

Vain sisältä tyhjä silkkikukka vuodesta toiseen muovisesti hymyilee, hymyä tyhjää. 

Tämän tekstin omistan sinulle. Omistan sinulle, joka itsesi tekstistä tunnistat. Omistan sinulle, joka tunsi jotain. Omistan sinulle, joka olet sinä, oma ainutlaatuinen henkilö.