Minä olen.

Kirjekuori odotti eteisen lattialla. Muutama päivä sitten avasin asuntoni oven. Näin postinkantaja  tiputtaneen kirjekuoren postiluukusta, minun ollessani kuntoutuksissa. Kelasin pyörätuolilla varovasti sisälle, jotta pyörät eivät ajaisi kuoren päältä. Suljettuani ulko-oven, kumarruin alas ja sormeni puristuivat ruskean kirjekuoren ympärille. Liima oli käytetty paljon, en meinannut saada kuorta auki lainkaan. Sain tehtyä kulmaan pienen reiän, ja sitä kautta sain revittyä tieni kuoren sisältöön. Kirjekuoren sisällä olin minä. 

 

Nähdessäni kirjekuoren sisällön pysähtyi aika ympäriltäni, näin ja koin vain nuo kaksi kuoren sisällä ollutta korttia. Toisessa kortissa oli valokuva minusta, joka oli otettu erästä valokuvataideprojektia varten, mutta joka ei valitettavasti saanut rahoitusta näyttelyä varten. Mutta siinä minä olin. Erilaisena ihmisenä hankalan kehonsa kanssa, mutta silti omanlaisenaan. Itsenäni.

Toisen kortin sisältä minua katsoivat kasvoni. Kasvoni jotka luulivat muotokuvan ottohetkellä, että silmät kyllä hymyilisivät. Ei, eivät ne hymyilleet. Aiemmin keväällä, kun sain tämän kuvan digitaalisessa muodossa itselleni, sanoi eräs henkilö siitä:

”Tämä näyttää kuvalta tytöstä, joka on joutunut alistumaan.”

 

Nähdessäni molemmat kuvat, ja varsinkin vielä tuon koruttoman tekstin minä olen, halusin itkeä. En saanut kyynelkanaviani toimimaan, hiekkasäkein peitettynä ne porttinsa kiinni pitivät, saaden silmäni jähmettymään. Siinä minä istuin eteisessä, kirjekuori ja kaksi korttia kädessäni, katsellen kuka minä olen.

image.jpeg

 

Voin olla paljoa, ja silti niin vähän. Tärkeintä kuitenkin, että minä olen. Kuka olen, se paljastuu varmasti myöhemmin. Mutta kun se paljastuu, on aika toisten kuvien.

 

Aiemmin samasta valokuvasta kirjoittamani juttu löytyy täältä:

http://www.lily.fi/blogit/lusikoita-kiitos/kun-mina-hymyn-kasvoiltani-riisuin

 

Valokuva: Saša Mustonen

Suhteet Oma elämä Mieli Syvällistä

”Sen pitäisi itse saada tuntea.”

Olen törmännyt siihen usein. Sanoihin ja lauseisiin, joissa toivotaan, että joku toinen tuntisi edes hetken miltä se tuntuu. Miltä kipu oikeasti tuntuu. On ymmärrettävää, että väärinymmärretty ja kaltoinkohtelun kohteeksi joutunut henkilö haluaisi toisen tietävän miltä kipu hänestä rehellisesti tuntuu, ja pyytää tarkastelemaan toimiaan sitten uudelleen. Mutta emme me kaikki näin halua, ei. 

 

Jos vain voisin, ottaisin kaikkien minulle tärkeiden henkilöiden kivut itselleni. Minulla on niitä jo paljon, ympäri kehoani ripoteltuna, kovuudeltaan invalidisoivia, miksi ei siis lisää? Jos voisin omaa kipumäärääni lisäämällä suojata läheisimpiäni kivulta, tekisin sen heti. Välittömästi. Tänne vain, anti tulla. En ole pyhimys, en sinne päinkään, kyse ei ole siitä. En vain halua kenenkään joutuvan kokemaan pahaa.

Minulta on kysytty, enkö haluaisi antaa kipujani vaikka päiväksi jollekin toiselle henkilölle, vaikka minua satuttaneelle? En. Vaikka henkilölle, joka ei tilanteitani ymmärrä? En. Kipu on jo tarpeeksi paha ja hankala minulle, miksi levittäisin sitä tuntemusta jollekin toiselle. Siksi minä kerron. Kerron miltä kipu tuntuu, mitä sen kanssa eläminen on. Siksi minä kuvaan. Näytän miltä se tuntuu, mitä sen kanssa eläminen on. Mikäli toinen haluaa yrittää ymmärtää, hän kuuntelee ja katsoo. Mikäli toinen sulkee korvansa, ja kääntää katseensa pois, voin vain toivoa ettei hän tee jonkun toisen kohdalla samoin. 

 

Minä en halua, että kukaan tätä tuntisi. Kun tapaan henkilön, joka kertoo tietävänsä miltä nämä kivut tuntuvat, en voi olla vain helpottunut kohdatessani samanlaisen ihmisen. Olen surullinen ja harmistunut, että joku toinenkin tietää. Joku toinenkin tuntee, joutuu tuntemaan kivun.

image.jpeg

 

Mikäli et kykene ymmärtämään toisen kipua, tuntemuksia, vaikeuksia, kysy. Kysy ja yritä ymmärtää. Mikäli toinen ei halua vastata tai selittää, ei hänellä ole mitään velvollisuutta siihen. Mutta sinä voit etsiä tietoa, yrittää ymmärtää.

 

Kipu on aina täysin subjektiivinen kokemus, mutta ihminen on itse oman itsensä paras asiantuntija. Aina.

Suhteet Oma elämä Terveys