Minä olen.
Kirjekuori odotti eteisen lattialla. Muutama päivä sitten avasin asuntoni oven. Näin postinkantaja tiputtaneen kirjekuoren postiluukusta, minun ollessani kuntoutuksissa. Kelasin pyörätuolilla varovasti sisälle, jotta pyörät eivät ajaisi kuoren päältä. Suljettuani ulko-oven, kumarruin alas ja sormeni puristuivat ruskean kirjekuoren ympärille. Liima oli käytetty paljon, en meinannut saada kuorta auki lainkaan. Sain tehtyä kulmaan pienen reiän, ja sitä kautta sain revittyä tieni kuoren sisältöön. Kirjekuoren sisällä olin minä.
Nähdessäni kirjekuoren sisällön pysähtyi aika ympäriltäni, näin ja koin vain nuo kaksi kuoren sisällä ollutta korttia. Toisessa kortissa oli valokuva minusta, joka oli otettu erästä valokuvataideprojektia varten, mutta joka ei valitettavasti saanut rahoitusta näyttelyä varten. Mutta siinä minä olin. Erilaisena ihmisenä hankalan kehonsa kanssa, mutta silti omanlaisenaan. Itsenäni.
Toisen kortin sisältä minua katsoivat kasvoni. Kasvoni jotka luulivat muotokuvan ottohetkellä, että silmät kyllä hymyilisivät. Ei, eivät ne hymyilleet. Aiemmin keväällä, kun sain tämän kuvan digitaalisessa muodossa itselleni, sanoi eräs henkilö siitä:
”Tämä näyttää kuvalta tytöstä, joka on joutunut alistumaan.”
Nähdessäni molemmat kuvat, ja varsinkin vielä tuon koruttoman tekstin minä olen, halusin itkeä. En saanut kyynelkanaviani toimimaan, hiekkasäkein peitettynä ne porttinsa kiinni pitivät, saaden silmäni jähmettymään. Siinä minä istuin eteisessä, kirjekuori ja kaksi korttia kädessäni, katsellen kuka minä olen.
Voin olla paljoa, ja silti niin vähän. Tärkeintä kuitenkin, että minä olen. Kuka olen, se paljastuu varmasti myöhemmin. Mutta kun se paljastuu, on aika toisten kuvien.
Aiemmin samasta valokuvasta kirjoittamani juttu löytyy täältä:
http://www.lily.fi/blogit/lusikoita-kiitos/kun-mina-hymyn-kasvoiltani-riisuin
Valokuva: Saša Mustonen
