Minä itseäni perustelen. Minä itsestäni kerron. Minä kehoani tarkkailen. Minä kehoni tuntemuksia avaan. Minä historiaani luettelen. Minä tapahtumia kertaan. Minä minuuttani avaan.

Kerran toimintaterapeutillani käydessäni huomasin että, puhuin välillä käsistäni kolmannessa persoonassa:

”Joo kato se tekee sillain mun tahtomattani näin, että alkaa pomppia. Sitten se aina välillä vääntyy levossa näin, ja haluaa tehdä niin ja noin. Ei se oikein haluaisi, tai tykkää siitä, että toi kangas siihen koskisi.”

Kun huomasin asian, sanoin toimintaterapeutilleni, että siinä vaiheessa kun alan puhua käsistäni keksityillä etunimillä, aivan kuin ne olisivat omia henkilöitään, saa hän ottaa yhteytttä jonnekin heti. 

Kun on tottunut siihen, että koko ajan tarvitsee pysyä kärryillä siinä, mitä kehossaan ja itsessään tapahtuu, on siitä helppo myös kertoa. Eri hoitopaikoissa saa ja joutuu aina kertomaan ja avaamaan eri asioita sairauksistaan. Puhelimestani löytyy sekä listoja eri oireista, ja mitä kaikkea pitäisi seuraavilla lääkäri- ja kuntoutuskäynneillä kysyä tai sanoa. Löytyypä siitä laitteesta myös kansioita, joissa kuvia käsistäni ja jalastani eri tilanteissa. Voit nimittäin olla varma siitä, että kun menet lääkäriin ja kerrot jalkaasi ilmestyvän päivittäin värimuunnoksia, ei niitä ole mailla halmeillakaan vastaanotolla. Valppaan ja tietoisen täytyy siis pysyä, mutta jaksaisiko sitä aina?

Kuluttavinta on tavata täysin uusi henkilö. Sellainen, jonka täytyisi saada tietää sinusta kaikki tarpeellinen tieto, jotta voi asioissa edetä. Oli kyseessä sitten lääkäri, fysioterapeutti, sosiaalityöntekijä tai päätöksiä tekevä virkailija, aina se tietyllä tapaa uuvuttavalta tuntuu. Varsinkin silloin jos ei ole varma, mitkä kaikki tiedot juuri tämän henkilön tulisi saada tietoonsa. Kun epikriisit, muut hoitokertomukset, kuntoutuspalautteet yms. Ovat kotona kolmessa paksussa kansiossa, on jonkinmoista karsintaa pakko tehdä.

Voin pilkkoa elämäni helposti eri kategorioihin, tuosta noin vaan nips ja naps, leikkaa ja liimaa. Voisi ajatella, että olisit suuri laatikosto. Laatikosto, josta löytyisi joka laatikosta hieman eri asioita, jotka liittyisivät sinuun, kehoosi, kokonaisuuteesi, elämääsi. Sitten pitäisi aina valita, mitä kaikkia laatikkoja avaisi esille, jotta toinen henkilö voisi sinne kurkistaa ja halutessaan tiedon esille nostaa. Mutta entäpä jos hän ei huomioisikaan sellaista laatikkoa, jonka itse koet oikein tärkeäksi? Entä jos taas hän kurkistaisikin liian moneen laatikkoon, niin että hukkuisi niiden luomaan informaatiotulvaan?

Aivan hiljattain olin tilanteessa, jossa eräs tärkeimmistä hoitosuhteistani loppui aivan yllättäen, tahtomattani, tuosta noin vain ilman valmistautumista. Hetkessä jolloin olin tehnyt töitä jo hieman pidempään, jotta olimme päässeet siihen pisteeseen, jossa olimme. Sitten yhtäkkiä tuo hoitosuhde päättyi. Vaihtoehtoja oli kaksi. Jatkaisin minulle täysin tuntemattomalla henkilöllä, joka näkisi kyllä siellä olevat tietoni ja saisi tietoja minusta muilta henkilöiltä. Toinen vaihtoehto oli, että menisin ainakin hetkeksi henkilölle, jonka kanssa loppuvuonna muutaman kerran työskentelin. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Ihan vain sillä, että tiesin pääseväni helpommalla, kun aivan kaikkea ei tarvitsisi aloittaa nollasta. Toki myötävaikuttamassa oli myös suuresti se, että pidin hänen tavastaan työskennellä, toisesta henkilöstä en tiennyt mitään.

Jotkut tilanteet ovat sellaisia, että ymmärtää täysin itsekin, miksi asioista pitää kertoa ja valottaa taustoja, sekä nykytilanteita, mutta välillä kaikki tuntuu hieman turhauttavalta. Etenkin sellaisissa tilanteissa, joissaa päätösvaltaa omaava henkilö näkee sinut vain paperilta. Paperilta jonka joku toinen on kirjoittanut sinulta saamistaan tiedoista. Tiedoista jotka sinä olet saanut muilta paperilla.

Lomakkeita toisensa perään tasaisin väliajoin täytellessä, samoihin kysymyksiin vastatessa, tekisi välillä mieli lyödä vain copy+pastea. Varsinkin tilanteissa, jolloin mikään ei ole muuttunut edellisestä kerrasta. 

Itsensä jatkuva perustelu, ja tilanteiden aukaisu muille on todella kuluttavaa. Varsinkin silloin, kun toinen henkilö ei ole niin perillä asioista, ja tietää tai ymmärtää vain pienen siivun. Kun itse on se henkilö, jolla on kaikki langat käsissä, hahmottaa kokonaiskuvaa myös paremmin. Se toinen henkilö saattaa olla vain yhden langan päässä, ja nähdä senkin vain pienenä siimana, vaikka todellisuudessa se pieni siima saattaisikin olla yksi tärkeimmistä langoista koko kokonaisuudessa.

En osaa kuitenkaan olla katkera tai vihainen näillekään asioille, en. Turhautunut ehkä, mutta aika moni asia on vain niin kuin on, ja mikäli niitä ei ole mahdollista muuttaa, ei ole tarvetta katkeruudelle. Tämä on vain osa elämääni. Näkymätön osa, jota monet eivät edes ymmärrä, sillä eivät ole ikinä nähneet sitä kokonaiskuviota mitä tähän kuuluu.

Täytyy muistaa, että silloin kun kerron itsestäni, sairauksistani, ja tilanteistani kokemuskouluttajan ominaisuudessa, ei kyse ole missään tapauksessa siitä, että itsestäni kertominen minua turhauttaisi. Ei todellakaan, kyse on kuitenkin niin eri asiasta. Kokemuskouluttajana kerron ilman että kertomani perusteella tehdään mitään päätöksiä. Niiden luentojen jälkeen eivät opiskelijat päätä myönnetäänkö minulle kuntoutuksia, saanko yksilöllisiä apuvälineitä, laitetaanko lähetettä sairaalaan, mitä lausuntoihin kirjataan, myönnetäänkö minulle vammaispalvelulaista mitä tukitoimia, mitä fysioterapiassa sillä kertaa tehdään, mitkä ovat tavoitteeni psykoterapiassa, tehdäänkö lääkityksiini muutoksia, järjestetäänkö verkostopalaveria, jatkuvatki hoitosuhteet, jatketaanko opiskeluoikeuttani, myönnetäänkö erityisluvalliselle lääkkeelleni kelakorvausta…..

Minä perustelen. Minä kerron. Paitsi siksi, että se on pakollista, myös vapaaehtoisesti. Koska en ole ainoa tässä maailmassa, jotka näitäkin asioita pohtivat ja läpikäyvät. Jos joku kaltaisissani tilanteissa joskus sanoo esim. Sairastelusta kysyttäessä, että ei jaksaisi nyt vastata siihen, anna hänelle aikaa. Annan hänen kertoa juuri sen verran kuin haluaa. Hän saattaa haluta purkaa turhautumistaan ja väsymistään sinulle, tai sitten hän saattaa olla niin uupunut siitä kaikesta, että haluaa vaan pohtia jotain pientä piristystä. Huulipuna, se toimii usein. Huulipunaa voi myös levittää huulilleen, juuri ennen lääkärikäyntiä pieneksi tsempiksi.