Valokuvat seinällä.

Ensin oli yksi. Sitten tuli kaksi. Seuraavalla kerralla yksi. Sitten jälleen yksi. Tämän jälkeen kolme. Sitten yksi. Valokuvia seinälle, niin ne tupsahtelivat, ja kohta niitä olikin sen verran, että seinää voi kutsu valokuvakollaasiksi. 

Kliseistä olisi sanoa, että valokuvat ovat muistoja menneisyydestä. Toki ne muistojakin ovat, mutta edustavat ne paljon muutakin. Jokaisella niistä on oma tarinansa. Mitä tarinoita ne sisällään sitten pitävät? Tässäpä hieman taustoja jokaiseen. 

image.jpeg

Dublin. Muistaakseni vuosi 2008. Olin yksin matkalla. Tampereelta olin matkannut Lissaboniin, jossa olin kolme päivää, ja sieltä lensin Dubliniin muutamaksi päiväksi. Yövyin tavalliseen tapaan hostellissa dormissa, mutta päivät yksin vain ees sun taas käppäilin. Muistan sieltä katulyhdyt, sekä sen kuinka muutaman eri tennariparin välillä arvoin, mitkä kotiin mukanani veisin. Muistan myös, että siellä ollessani sain tiedon etten saanut kesätyöpaikkaa haluamastani paikasta. No eipä siinä, muutama viikko myöhemmin sain työpaikan, jossa työskentelinlin seuraavat 5,5 vuotta. Viimeisenä iltana kävelin tihkusateessa, ja ohimennen katsahdin erään katutaiteilijan valokuvia. Surumielinen hevoskuva puhutteli minua, varsinkin otoksen koko arkisuus. Ostin kuvan ja vaihdoin useammankin sanan tuon mukavan miehen kanssa. Kotiin päästyäni kävelin eräs päivä taulukehystämöön, jossa olenkin kaikki tauluni kehystyttänyt. Sain ensimmäisen taulun seinälleni. 

 

Krakova. Kevät 2009 interrail-reissu. Kyllä, juuri se reissu jonka jälkeen sairastuin. Pokkarikamera oli mukana, kun reissussa ympäriinsä pyörin. Yhden päivän vietin Krakovassa, jonne saavuin yöjunalla Budapestistä. Parhain yöjuna ikinä! Ihana sänky, muhkea peitto ja ystävällinen henkilökunta. Aamulla oli ihana hypätä junasta kaupunkiin, josta olin lukion saksanopettajaltani paljon kuullut. Kuljin ympäriinsä, päivä oli vain aikaa, seuraavana yönä suunnistin jo Prahaan. Hattaraa myyvä vanha rouva. Ei herttaisempaa juuri silloin. Kuva klik. Kotona kehystys. Uusi taulu seinälle.

 

Dubrovnik. Samalta interrail-reissulta, ensimmäiseltä majapaikalta. Vanhassa kaupungissa kävelin, ja muurin yli kurkatessani näin kasan värikkäitä veneitä. Jo valokuvatessani muuttuivat veneet mustavalkoisiksi. Mutta silti se, että tiedän niiden olevan todella värikkäitä, tuo tietynlaista lohtua ja iloa. Kolmas taulu seinälle.

image.jpeg

 

Päiväkodin naamiaiset joskus 90-luvun alussa. Olin espanjalaisneiti, paras ystäväni prinsessa, yksi kaverini oli unohtanut pukeutua, ja jostain syystä melkein kaikilla oli inkkaripäähineet päässä. Pidin kovasti päiväkodistani, se oli ihana paikka! Vaikka johtajattaren huoneen ohi piti aina kovaa juosta, sillä hän oli pelottava. Oli siellä myös eräs työntekijä, jolla oli hieman erikoispedagokiset ulkoiluleikit… Mutta naamiaiset olivat joka keväinen perinne. Muutin kuvan mustavalkoiseksi, ja tuo hetki on yksi Turun aikojen ilahduttavin. Neljäs taulu seinälle pomppasi.

 

New York. 2011 käveltiin illalla ilman sen kummempaa päämäärää siskoni, ja hänen kahden ystävänsä Lincoln centerin luona. Otin kännykkällä eräällä vintage-appilla valokuvia ja säädin mustavalkoiseksi kuvavirran. Kaksi minulle tuntematonta miestä pysähtyi suihkulähteen eteen. Kuva syntyi. Muutama vuosi myöhemmin päättivät he seinälleni. Taulu numero viisi tuli mukaan. 

image.jpeg

 

Helsinki. Viime syksynä kävin koulussani voimauttavan valokuvan metodiin tutustuttavan kurssin. Perhekuvauksen toteutin siskoni kanssa. Rakkain ja parhain siskoni punaisessa takissaan. Esillä, mutta samalla hupun piilossa. Sisko sieltä minua katselee, ja lyhdyllään valoa valaisee. Taulu kuudes seinälläni on.

 

Tampere. Mummulan pihatie. Pyörähtelin valkoisessa mekossani, paljain jaloin murheitta, kesäillassa hyppelehdin. Siskoni filmikameralla kuvan nappasi. Vuosia myöhemmin, viime syksynä satuin törmäämään tähän kuvaan vanhempieni luona. Eräs ystäväni oli käymässä siellä samaan aikaan, ja sanoi kuinka ihana tunnelma kuvassa on. Utuinen, mutta kauniin suloinen. Pieni minä seinälleni numerona seitsemän tanssahtelin.

 

Mürren-Gimmelwald välinen alppitie. Sveitsi kesällä 2015. Sateinen sää, ja niin korkeuksissa, että pilven sisällä kävelimme kaverini kanssa ruokakaupasta majapaikkaamme. Sumua, sadetta, luontoa, vuoristoa. Tuo maisema tauluna kahdeksan olohuonetta valaisee.

image.jpeg

 

Yhdeksäs taulu seinälläni lensi odottamattomana lahjana. Kuva jolla on sanomaa, kuva joka paljon kertoo. Kareudessaan sen kauneus minuun kolahtaa. Kuva muistuttaa minua myös hetkestä, joka merkitsi minulle paljon, ja toi uusia ulottuvuuksia moneen.

(Valokuva: Saša Mustonen)

Koti Sisustus

Mitä jatkuvasti tehdä saan.

Minä itseäni perustelen. Minä itsestäni kerron. Minä kehoani tarkkailen. Minä kehoni tuntemuksia avaan. Minä historiaani luettelen. Minä tapahtumia kertaan. Minä minuuttani avaan.

 

Kerran toimintaterapeutillani käydessäni huomasin että, puhuin välillä käsistäni kolmannessa persoonassa:

Joo kato se tekee sillain mun tahtomattani näin, että alkaa pomppia. Sitten se aina välillä vääntyy levossa näin, ja haluaa tehdä niin ja noin. Ei se oikein haluaisi, tai tykkää siitä, että toi kangas siihen koskisi.”

 

Kun huomasin asian, sanoin toimintaterapeutilleni, että siinä vaiheessa kun alan puhua käsistäni keksityillä etunimillä, aivan kuin ne olisivat omia henkilöitään, saa hän ottaa yhteytttä jonnekin heti. 

Kun on tottunut siihen, että koko ajan tarvitsee pysyä kärryillä siinä, mitä kehossaan ja itsessään tapahtuu, on siitä helppo myös kertoa. Eri hoitopaikoissa saa ja joutuu aina kertomaan ja avaamaan eri asioita sairauksistaan. Puhelimestani löytyy sekä listoja eri oireista, ja mitä kaikkea pitäisi seuraavilla lääkäri- ja kuntoutuskäynneillä kysyä tai sanoa. Löytyypä siitä laitteesta myös kansioita, joissa kuvia käsistäni ja jalastani eri tilanteissa. Voit nimittäin olla varma siitä, että kun menet lääkäriin ja kerrot jalkaasi ilmestyvän päivittäin värimuunnoksia, ei niitä ole mailla halmeillakaan vastaanotolla. Valppaan ja tietoisen täytyy siis pysyä, mutta jaksaisiko sitä aina?

image.jpeg

 

Kuluttavinta on tavata täysin uusi henkilö. Sellainen, jonka täytyisi saada tietää sinusta kaikki tarpeellinen tieto, jotta voi asioissa edetä. Oli kyseessä sitten lääkäri, fysioterapeutti, sosiaalityöntekijä tai päätöksiä tekevä virkailija, aina se tietyllä tapaa uuvuttavalta tuntuu. Varsinkin silloin jos ei ole varma, mitkä kaikki tiedot juuri tämän henkilön tulisi saada tietoonsa. Kun epikriisit, muut hoitokertomukset, kuntoutuspalautteet yms. Ovat kotona kolmessa paksussa kansiossa, on jonkinmoista karsintaa pakko tehdä.

Voin pilkkoa elämäni helposti eri kategorioihin, tuosta noin vaan nips ja naps, leikkaa ja liimaa. Voisi ajatella, että olisit suuri laatikosto. Laatikosto, josta löytyisi joka laatikosta hieman eri asioita, jotka liittyisivät sinuun, kehoosi, kokonaisuuteesi, elämääsi. Sitten pitäisi aina valita, mitä kaikkia laatikkoja avaisi esille, jotta toinen henkilö voisi sinne kurkistaa ja halutessaan tiedon esille nostaa. Mutta entäpä jos hän ei huomioisikaan sellaista laatikkoa, jonka itse koet oikein tärkeäksi? Entä jos taas hän kurkistaisikin liian moneen laatikkoon, niin että hukkuisi niiden luomaan informaatiotulvaan?

Aivan hiljattain olin tilanteessa, jossa eräs tärkeimmistä hoitosuhteistani loppui aivan yllättäen, tahtomattani, tuosta noin vain ilman valmistautumista. Hetkessä jolloin olin tehnyt töitä jo hieman pidempään, jotta olimme päässeet siihen pisteeseen, jossa olimme. Sitten yhtäkkiä tuo hoitosuhde päättyi. Vaihtoehtoja oli kaksi. Jatkaisin minulle täysin tuntemattomalla henkilöllä, joka näkisi kyllä siellä olevat tietoni ja saisi tietoja minusta muilta henkilöiltä. Toinen vaihtoehto oli, että menisin ainakin hetkeksi henkilölle, jonka kanssa loppuvuonna muutaman kerran työskentelin. Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Ihan vain sillä, että tiesin pääseväni helpommalla, kun aivan kaikkea ei tarvitsisi aloittaa nollasta. Toki myötävaikuttamassa oli myös suuresti se, että pidin hänen tavastaan työskennellä, toisesta henkilöstä en tiennyt mitään.

image.jpeg

Jotkut tilanteet ovat sellaisia, että ymmärtää täysin itsekin, miksi asioista pitää kertoa ja valottaa taustoja, sekä nykytilanteita, mutta välillä kaikki tuntuu hieman turhauttavalta. Etenkin sellaisissa tilanteissa, joissaa päätösvaltaa omaava henkilö näkee sinut vain paperilta. Paperilta jonka joku toinen on kirjoittanut sinulta saamistaan tiedoista. Tiedoista jotka sinä olet saanut muilta paperilla.

Lomakkeita toisensa perään tasaisin väliajoin täytellessä, samoihin kysymyksiin vastatessa, tekisi välillä mieli lyödä vain copy+pastea. Varsinkin tilanteissa, jolloin mikään ei ole muuttunut edellisestä kerrasta. 

 

Itsensä jatkuva perustelu, ja tilanteiden aukaisu muille on todella kuluttavaa. Varsinkin silloin, kun toinen henkilö ei ole niin perillä asioista, ja tietää tai ymmärtää vain pienen siivun. Kun itse on se henkilö, jolla on kaikki langat käsissä, hahmottaa kokonaiskuvaa myös paremmin. Se toinen henkilö saattaa olla vain yhden langan päässä, ja nähdä senkin vain pienenä siimana, vaikka todellisuudessa se pieni siima saattaisikin olla yksi tärkeimmistä langoista koko kokonaisuudessa.

image.jpeg

 

En osaa kuitenkaan olla katkera tai vihainen näillekään asioille, en. Turhautunut ehkä, mutta aika moni asia on vain niin kuin on, ja mikäli niitä ei ole mahdollista muuttaa, ei ole tarvetta katkeruudelle. Tämä on vain osa elämääni. Näkymätön osa, jota monet eivät edes ymmärrä, sillä eivät ole ikinä nähneet sitä kokonaiskuviota mitä tähän kuuluu.

 

Täytyy muistaa, että silloin kun kerron itsestäni, sairauksistani, ja tilanteistani kokemuskouluttajan ominaisuudessa, ei kyse ole missään tapauksessa siitä, että itsestäni kertominen minua turhauttaisi. Ei todellakaan, kyse on kuitenkin niin eri asiasta. Kokemuskouluttajana kerron ilman että kertomani perusteella tehdään mitään päätöksiä. Niiden luentojen jälkeen eivät opiskelijat päätä myönnetäänkö minulle kuntoutuksia, saanko yksilöllisiä apuvälineitä, laitetaanko lähetettä sairaalaan, mitä lausuntoihin kirjataan, myönnetäänkö minulle vammaispalvelulaista mitä tukitoimia, mitä fysioterapiassa sillä kertaa tehdään, mitkä ovat tavoitteeni psykoterapiassa, tehdäänkö lääkityksiini muutoksia, järjestetäänkö verkostopalaveria, jatkuvatki hoitosuhteet, jatketaanko opiskeluoikeuttani, myönnetäänkö erityisluvalliselle lääkkeelleni kelakorvausta…..

 

Minä perustelen. Minä kerron. Paitsi siksi, että se on pakollista, myös vapaaehtoisesti. Koska en ole ainoa tässä maailmassa, jotka näitäkin asioita pohtivat ja läpikäyvät. Jos joku kaltaisissani tilanteissa joskus sanoo esim. Sairastelusta kysyttäessä, että ei jaksaisi nyt vastata siihen, anna hänelle aikaa. Annan hänen kertoa juuri sen verran kuin haluaa. Hän saattaa haluta purkaa turhautumistaan ja väsymistään sinulle, tai sitten hän saattaa olla niin uupunut siitä kaikesta, että haluaa vaan pohtia jotain pientä piristystä. Huulipuna, se toimii usein. Huulipunaa voi myös levittää huulilleen, juuri ennen lääkärikäyntiä pieneksi tsempiksi. 

Suhteet Oma elämä Terveys Syvällistä