Näkyvästi näkymätön.
Vaikka sitä päällensä pukisi, puuteria kasvoilleen sutisi, hymyn huulilleen nostaisi, kevyesti naurahtaisi, kohteliaasti tervehtisi, kameran edessä poseeraisi, voisi sitä kuitenkin tuntea ja toivoa olevansa näkymätön, siinä näkyvillä.
Toisiaan kumoavia adjektiiveja on paljon, mutta välillä ne saavat syvemmän merkityksen aikaan, kun yhdessä esiintyvät. On eri asia olla täysin näkymätön, kuin tuntea olonsa näkymättömäksi silloin, kun näkyvillä on. Monet näkevät vain silmillään sen ulkokuoren mikä näkyvillä on, mutta eivät tiedäkään näkymätöntä katselevansa. Voi huutaa suureen ääneen, kuitenkaan kuulluksi tulematta, aivan kuten kuiskaus voi karjuen huulilta karata.
On raskasta olla näkyvillä silloin, kun näkymättömänä itsensä näkee. Samaan aikaan haluaa hymyn kasvoillaan pitää, jotta kuori säry ei, mutta samaan aikaan välillä huomaa, kuinka toivoisi jonkun kertovan, mitä oikeastaan näkee.
Muutama viikko sitten tapasin aamulla henkilön, jonka olen viimeisen parin vuoden aikana tavannut lähes viikottain. Hänellä on taito, taito lukea rivien välistä. Hän katsahti minuun, tyttöön joka jälleen hymyillen vastasi, ettei mitään ihmeellistä elämäänsä kuulunut. Hiljaa oli hetken, kunnes kertoi minun vaikuttavan jokseenkin surulliselta. Hymyilin vahvemmin, enkä myöntänyt minkään muuttuneen. Tunnin päästä oli asentoni erilainen, oloni ahdistuneempi, tyhjyyttä katseessani. Niin, olihan minussa ollut surua, surua näkyvillä, mutta myös näkymättömissä.
En osaa olla edes katseilta poissa ollessani näkymätön, en edes itselleni. On asioita, joita piilottaa kiireesti nurkkaan, jotta ne eivät näkyville lennähdä. Mutta silti huomaan, huomaan että näkymättömyys nykyisin enemmän näkyvillä on. Vaikka sen haluaisikin piilottaa, on toisaalta turvallista tietää, ettei kaikille aina vain näkyvillä tarvitsisi olla.
Kumpi onkaan oikea todellisuus? Näkyvästi näkymätön vai näkymättömästi näkyvä? Ei siihen oikeaa vastausta ole ei, ne toisiaan täydentävät, vaikka välillä suojakilpensä laskea voisivat.
Minä saatan hymyillä, vaikka vakava masennus sieluani moukaroi.
Minä saatan nauraen kehoni ongelmista kertoa, vaikka ne todellisuudessa pelkoa minussa aiheuttavat.
Minä saatan yleisön edessä luontevasti asioista puhua, vaikka lailla kaltoinkohdellun katukoiran voin itseäni hävetä.
Minä saatan olla näkyvillä, vaikka näkymättömäksi itseni tuntisin.
Kuvat: Kaisa Saarinen
Lisää aiheesta:
Punaista etsimässä. Punainen vaate, tumma mieli. #Kerrokaikille. Minä en vaikene.
LUSIKOITA KIITOS.
Yhteistyöt lusikoitakiitos (a) gmail.com
