Puin päälleni tänään punaisen vaatteen, vaatekappaleen jonka ostin viime lauantaina. Voisi sanoa, että ostin tuon vaatteen ikäänkuin vahingossa, varsinkin sen värisenä kuin se on. Halusin kyseisen vaatekappaleen, sillä se näytti oikein hyvältä useamman pyörätuolinkäyttäjän päällä Instagramissa. Asiaan huomiota sen kummin kiinnittämättä lähdin tänään kuntoutukseen, jossa minulle heti huomautettiin punaisesta väristä, väristä jonka merkitys on suurempi kuin monelle.

Kuva: Kaisa Saarinen

Viime elokuussa julkaisin kirjoituksen Punaista etsimässä. Tuossa kirjoituksessa kerroin, kuinka olin joutunut sairaalaan Pikku Myyn muututtua Näkymättömäksi lapseksi. En tiennyt vielä tuolloin, että tulisin olemaan sairaalaosastolla hoidossa kaksi kuukautta, ja että punainen, se ei löytyisikään. Niin, olisiko sen kuulunut löytyä sairaalassa?

Koin sairaalahoidon loppuvaiheessa huonoa omaatuntoa siitä, kuinka en ollut mennyt huomattavasti parempaan. Keskustelin lääkärin kanssa siitä, kuinka minä varmastikin vien jonkun toisen henkilön hoitopaikan, joten minun ei olisi sallittua olla osastolla pidempään. Kerta toisensa jälkeen minulle kerrottiin, kuinka on hoitohenkilökunnan tehtävä huolehtia sairaalan resursseista ja muista potilaista, minun tehtäväni olisi keskittyä itseeni ja pieniin askeliini. Mutta se ei riittänyt. Olisin halunnut löytää punaisen, olisin halunnut pukeutua siihen, olisin halunnut laittaa viestiä heille, keille lupasin punaista löytyvän! Se ei löytynyt. Vaikka tänään punaista päälleni puin, näin itse vaatteen mustavalkoisena.

Minä vielä joskus punaista oikein tarkoituksella päälleni puen, minä vielä näkyvä olen. Ovatko ne omia ajatuksiani, sitä en tiedä. Mutta sen tiedän, että tämänpäiväinen punainen vaate ei minulle punaista lainkaan edustanut. Se lukee vielä ylhäällä diagnoosiluettelossani: vakava-asteinen masennus.