Se oli vuosi.
Se oli yksi viheliäinen vuosi, vuosi jonka halusin olevan ohitse, jo ennen alkamistaan. Mutta vaikka se olikin äärettömän raskas vuosi, oli se kuitenkin minun vuoteni 2016.
Se oli vuosi, jonka aloitin kertomalla julkisesti, kuinka kivuliasta elämääni elän. Anna lehdessä ollut juttu äänestettiin numeron parhaimmaksi jutuksi.
Muutama kuukausi nykyhetkestä taaksepäin olin odotusaulassa, ja minua tuijotti tuo hyllyköstä tuo lehti. En voinut kuin nauraa, kuinka erilainen minä olinkaan, vaikka aikaa ei kauaa välissä kulunut ollutkaan.
Se oli vuosi, jolloin kivut näyttäytyivät monin tavoin, esteitä eteeni heitellen.
Se oli vuosi, jolloin hymyllä itseäni eteenpäin tsemppasin.
Se oli vuosi, johon kuului lukemattomia tunteja eri odotusauloissa.
Se oli vuosi, jolloin koin usein olevani olosuhteiden vanki.
Se oli vuosi, jolloin kirjainyhdistelmä CRPS enemmän tilaa kehostani valtasi.
Se oli vuosi, jolloin junalla niin usein suhailin, etten aina kaupungista täysin selvillä ollut.
Se oli vuosi, jolloin yhdeksän vuoden jälkeen oli aika jättää ihana asunto, ja olosuhteiden pakottamana muuttaa toiseen.
Se oli vuosi, jolloin sairastamiseni yhä näkyvämpiä merkkejä sai.
Se oli vuosi, jolloin minulla ei vieläkään ole selvillä, miten ihmeessä jaksoin koko kevään kestäneen harjoittelun.
Se oli vuosi, jolloin kummitytön kirja osui täysin oikeaan.
Se oli vuosi, jolloin pyörät elämääni kelasivat.
Se oli vuosi, jolloin kadotin itseni, välillä täysin kirjaimellisesti kiitos uuden psyykkisen sairauden.
Se oli vuosi, jolloin ruuasta tai kahvista en tinkinyt. Silloin kun siihen oli mahdollisuus.
Se oli vuosi, jolloin jotkut hetket jäivät peilikirkkaalle pinnalle näkyviin. Muistan liiankin hyvin minne pyöräni hissistä tuona päivänä kelasin, ja miten sen jälkeen voin.
Se oli vuosi, jolloin välillä panostaa yritin.
Se oli vuosi, jolloin Flow:ssa useita tunteita koin, ja musiikille uusia merkityksiä sain.
Se oli vuosi, jolloin kahdesta pyörillä kulkevista kavereista, minulle erittäin tärkeitä ystäviä muodostui.
Se oli vuosi, jolloin sain todistaa isosiskoni yllätyshäät.
Se oli vuosi, jolloin kaksi kuukautta sairaalassa olin.
Se oli vuosi, jolloin päätin ettei minua hiljennetä.
Se oli vuosi, jolloin kehoni uusiin tatuointeihin verhoutui.
Se oli vuosi, jolloin sairaalasta käsin kolmesti tatuointi- ja lävistysliikkeessä vierailin.
Se oli vuosi, jolloin ruokalähetti kävi oven takana, hieman liian usein.
Se oli vuosi, jolloin tyylistäni kiinnipitää yritin.
Se oli vuosi, jolloin monet asiat turhauttavasti etenivät.
Se oli vuosi, jolloin sain jakaa hetkiä minulle tärkeiden kanssa.
Se oli vuosi, jolloin kehoni entisestään vaikeutui.
Se oli vuosi, jolloin avoivimman mediaesiintymiseni tein. Se oli myös vuosi, jolloin minut Suomen Kipu ry:hyn hallitukseen valittiin, ja jonka työlle usein hikeä vuodatettiin.
Se oli vuosi, jolloin elämääni lisää pieniä tyttöjä saapui.
Se oli vuosi, jolloin sain välillä koeta olevani hyödyksi, vain kertomalla tarinaani.
Se oli vuosi, jolloin meikkileikkejä testailin, ja kasvot naamalleni aina maalasin.
Se oli vuosi, jolloin pitkällisen harkinnan jälkeen vaaleanpunaista tukkaani laitoin.
Se oli vuosi, jonka voisin tiivistää tähän kuvaan.
Vuosi 2016, vaikein vuosi mikä eteeni on koskaan sattunut. On paljon kuvien takana, on salassa pysyvää tietoa, ja on myöhemmin kerrottavaa.
