Kuolleiden runoilijoiden kerho on sarja, jossa tutustutaan yhteen kuolleeseen runoilijaan kerran kuukaudessa hänen kuolinpäivänään. Maaliskuun 5. päivänä tulee kuluneeksi kuusikymmentä vuotta venäläisen Anna Ahmatovan kuolemasta.
Kuolema
Viimeisinä vuosinaan Anna Ahmatova oli viimein noussut maailmanmaineeseen. Hänen runojaan oli käännetty monille eri kielille, ja hänelle myönnetään italialainen Etna-Taormina-kirjallisuuspalkinto. Sen ajan kuuluisimmmat kirjailjat, Jean-Paul Sartre ja Simone de Beauvoir, soittavat hänelle henkilökohtaisen onnittelupuhelun. Lisäksi hänelle annettiin Oxfordin yliopiston kunniaprofessuuri.
Kun Ahmatova palasi kunnianosoituksiin liittyvien matkojen jälkeen Venäjälle, uuttera matkustaminen oli vienyt veronsa seitsemänkymppisestä runoilijasta. Loppuvuonna 1965 hän sai ensimmäisen sydänkohtauksensa. Muutamaa kuukautta myöhemmin vuoden 1966 maaliskuussa hän sai uudestaan sydänkohtauksen, tällä kertaa kohtalokkaan.
Elämä
Anna Ahmatovan elämä oli vaiherikas, ja hänen elämäntarinansa on hengästyttävää luettavaa. Hän syntyi vuonna 1889 Odessan lähellä nykyisessä Ukrainassa mutta vietti lähes koko elämänsä Pietarissa. Hän eli Venäjän historian myrskyisinä aikoina, ja Ahmatovan elämänvaiheet kietoutuvat läheisesti Neuvostoliiton vaiheisiin.
Hänen ensimmäinen miehensä, joka oli runoilija, teloitettiin maanpetturina joitain vuosia heidän eronsa jälkeen, ja hänen omatkin runonsa olivat toistuvasti julkaisukiellossa, joka tarkoitti käytännössä köyhyydessä elämistä. Koskaan hän ei kuitenkaan suostunut muuttamaan maasta pois, vaikka monet hänen ystävänsä muuttivatkin muualle. Hän piti emigrantteja luopioina, jotka pettivät maansa.
En ole niitä, jotka hylkäsivät maan
ja jättivät sen vihollisen saaliiksi.
En kuule heidän karkeaa imarteluaan,
en luovuta heille laulujani.
Silti säälin sinua, maanpakolainen
säälin kuin vankia, kuin sairasta.
Pimeä on polkusi, kiertolainen,
ja vieraan leivän tuoksu karvasta.
Me täällä humisevan tulipalon katkussa,
nuoruutemme rippeet tuhlaten,
emme väistäneet ainuttakaan iskua,
meihin osui niistä jokainen.
Katkelma nimettömästä runosta, joka on kirjoitettu heinäkuussa 1922
Anna Ahmatovalla oli yksi poika hänen ensimmäisestä liitostaan. Hän kasvoi Ahmatovasta erillään isänpuoleisten isovanhempiensa maatilalla. Vartuttuaan hän joutui vartuttuaan virumaan vankileireillä, joka aiheutti suuria murheita Ahmatovalle. Runoissaan hän vertasi heidän suhdettaan Neitsyt Marian ja Jeesuksen suhteeseen ja kuvaili olevansa itkevä nainen poikansa ristin juurella.
Perintö
Anna Ahmatovan ura oli pitkä, ja hän tuotti runoja yhtäjaksoisesti lähes kuudenkymmenen vuoden ajan. Julkaisukieltojen aikana hän ei aina uskaltanut kirjoittaa kaikkia runojaan paperille vaan opetteli ne ulkoa ja pyysi joitain ystäviään tekemään samoin. Paperille kirjoitetut runot, joissa puhuttiin ajan raskaista tapahtumista, olisivat viranomaisten käsiin joutuessaan tietäneet joutumista vankileirille.
Uskonnolliset teemat ovat Ahmatovalle läheisiä ja hän käsittelee muun muassa kokemusta siitä, että on joutunut Jumalan hylkäämäksi. Rauhan hylkääminen ja sotatoimiin ryhtyminen olivat hänestä Jumalan asettaman sopusoinnun rikkomista. Hän rukoilee ja valvoo ikonien äärellä ammentaen lohtua ortodoksisesta traditiosta.
Varhaisissa runoissaan hän kirjoittaa paljon myös rakkaudesta ja intohimosta, jonka hän myöhemmin tuntuu hylkäävän. Hänen runojaan suomentanut Marja-Leena Mikkola kirjoittaa, että hänestä tulee ”julmien tapahtumien sanansaattaja, joka on vastuussa maailman kohtalosta”. Hänen runojensa kertoja liittyy kansakunnan tajuntaan ja heijastaa peilin lailla sen tuntoja.
Ahmatovan runous on yhä voimallista. Se pukee sanoiksi yleismaailmallisia tunteita, kuten pelkoa, surua ja uhmaa. Vaikka runoista saa enemmän irti, jos tuntee Venäjän historiaa, kuka tahansa sureva voi nykyäänkin ammentaa niistä lohtua ja seuraa. Ahmatova heristää toisinaan kohtalolle nyrkkiään mutta ennen kaikkea antaa tilaa suurelle toivon sanomalle.
Riepoteltutaan köynökset valkoisiksi
alkutalvi kierteli täällä ja tahtomattaan
muutti etäisyydet mustaksi lietteeksi,
jonka läpi ei voinut nähdä tuumaakaan,
ja tuntui kuin sellaisen lopun jälkeen
ei mitään enää tulisi olemaan…
Kuka siis harhailee taas verannan luona
ja huhuilee, kutsuu meitä nimeltä?
Kuka painautuu vasten jääkylmää lasia,
kenen käsi huitoo kuin oksa tuulessa?
Vastaus seittien peittämässä nurkassa:
auringon kilo tanssii peilin pinnalla.
Katkelma runosta Maaliskuun elegia helmikuulta 1960
Anna Ahmatova: Valitut runot
Suomennos Marja-Leena Mikkola
Tammi 2008
253 sivua
Omasta kirjahyllystä
