Suurimmat vaalikuohut ovat ainakin omassa päässäni nyt laimenneet, näin valjua kielikuvaa käyttääkseni, mutta pari sanaa haluan silti sanoa. Olen todella iloinen Hiljaiseksi vetää -postauksen asiallisesta keskustelusta, se sai minut kyllä ajattelemaan asioita eri näkökulmista. En usko, että konsensuksen hakeminen on tarpeellista tai edes mahdollista, mutta en myöskään haluaisi, että missään leirissä kaivauduttaisiin poteroonkaan. Ei ole yhtä tapaa olla suomalainen, yhtä tapaa tehdä politiikkaa, yhtä mielipidettä jostain asiasta.

Yhden totuuden kertomuksia nimittäin löytyy historiankirjoituksesta läheltä ja kaukaa, sekä ajallisesti että paikallisesti. Minulla on tällä hetkellä kesken Heikki Ylikankaan Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen ja John Burrow’n A History of Histories, joista toinen kulkee mukana aamupalapöydässä ja toisesta teen muistiinpanoja. Molemmissa pohditaan omalla tavalla ja osana muita kysymyksiä ja aiheita sitä, millaisia jälkiä jälkipolville on haluttu jättää, miten näitä jälkiä on haluttu käyttää, minkä tyyppiset lähteet ovat olleet relevantteja historiankirjoituksessa tai -tutkimuksessa ja kenen totuutta on haluttu kirjoittaa.

Heikki Ylikankaan teosta suosittelen kyllä kaikille historiasta ja historiantutkimuksesta kiinnostuneille, ainakin selailtavaksi ja valikoiden luettavaksi. Siinä on mielenkiintoista pohdintaa esimerkiksi siitä, miksi eri tutkijat saavat samoista lähteistä erilaisia tulkintoja, vaikka lähteiden perusteella tulosten pitäisi olla samoja. Teos ei sinänsä ole yhteen teemaan sidottu, vaan vaikuttaa siltä, että Ylikangas on kirjan kautta sanonut sanottavansa joihinkin edeltäviin keskusteluihin.

Burrow’n teos taas on historiankirjoituksen historiaa, jonka katsotaan alkaneeksi antiikin Kreikasta ja Herodotuksesta ja joka kulkee Rooman ja kristinuskon vaikutuksen kautta nykyaikaiseen historiantutkimukseen. Se kuvaa muun muassa eri aikojen konventioita, lähteitä ja retoriikkaa sekä sitä, millaisia asioita historiankirjoitukseen sisällytettiin mukaan ja millaista ja kenen totuutta kerrottiin. Siinä esitellään tiiviisti eri aikojen ja suuntausten keskeisiä teemoja ja historioitsijoita.

Heikki Ylikangas käyttää esimerkkeinään etenkin nuijasodasta ja talvisodasta tehtyjä tutkimuksia ja tulkintoja. John Burrow’lla ajallinen perspektiivi taas on valtavan pitkä. Jälkimmäisessä tapauksessa on ollut paikoin ilahduttavaa huomata, että antiikin Kreikassa on pohdiskeltu usein aivan samoja asioita kuin nykyisinkin. Ajallinen kuilu häviää, kun huomaa, että ihmisyksilön elämän lyhyys ja ajan kesken loppuminen on aiheuttanut tuskailua ja alakuloisia ajatuksia jo tuhansia vuosia sitten.