Kirjoitin taannoin mieheni kanssa aloittamastani kokeilusta, jossa luovuimme kuukauden ajaksi shampoon käytöstä. Testin aloittamisesta on nyt kulunut lähemmäs kaksi kuukautta ja totta tosiaan, en ole käyttänyt hiusteni puhdistamiseen mitään muuta kuin vettä koko tänä aikana. Mitä hiuksilleni sitten oikein on tapahtunut?

No, oikeastaan kaikki ekassa postauksessa viikon kohdalla kirjoittamani pätee edelleen. Tukka puhdistuu vesipesulla ihan kohtalaisesti, mutta en ole huomannut, että hiuspohja olisi sen kummemmin ”tottunut” shampoottomuuteen tai alkanut pysyä testin alkua puhtaampana. Lopputulos on näin kahden kuukauden jälkeen aika lailla sama kuin heti silloin ensimmäisillä vesipesukerroillakin. Tai oikeastaan ehkä jopa hieman huonompi, mikä on ollut vähän yllättävää huomata. Kun vertaan tätä postausta varten ottamiani kuvia viikon kohdalla otettuihin, näyttää tukka niissä viikon kohdalla otetuissa paljon puhtaammalta. Toki huonompi valotus ynnä muu voi hämätä, koska valokuva ei ikinä ole ihan sama juttu kuin todellisuus. Mutta siis ainakaan mitään merkittävää päänahan tottumista ei ole tapahtunut, pikemminkin päinvastoin.

Vaikka kuukauden testipätkä oli ja meni, en ole silti halunnut vielä lopettaa shampoottomuutta. Vähän rasvaisempiin hiuksiin on jo tottunut eivätkä ne enää häiritse minua sen kummemmin. Lisäksi elättelen edelleen pientä toivoa siitä, että hiuspohja alkaisi pysyä puhtaampana, kun kokeilua pitkittää. Esimerkiksi miehen saman prosessin läpikäynyt kaveri sanoi, että tukka oli kamalimmillaan juuri kahden kuukauden kohdalla ja vasta sen jälkeen alkoi kunnolla helpottaa. Rehellisesti sanottuna en kuitenkaan ole enää kovin optimistinen sen suhteen, että hiukset alkaisivat yhtäkkiä puhdistautua aiempaa paremmin. Luulisi, että hiuspohja olisi tässä ajassa jo sopeutunut, jos sillä olisi aikeissa alkaa tuottaa vähemmän rasvaa.

Tällä hetkellä tuntuukin, etten oikein tiedä, miten hiustenpesun suhteen etenisin. Tykkään kovasti vesipestyjen hiusten tuuheammasta tuntumasta ja siitä, ettei tukka ole ollenkaan niin sähköinen kuin shampoopesujen jälkeen. Esimerkiksi poninhännän pitäminen oli aiemmin hankalaa, kun lyhyemmät ”flyaway”-hiukset kasvojen ympärillä alkoivat hetkessä roikkua naamalla eivätkä pysyneet millään ylhäällä muiden hiusten kanssa. Vesipesujen jälkeen ongelmaa ei ole ollut, vaan ponnarista tulee sileä, tasainen ja se pysyy helposti ylhäällä vaikka koko päivän. Aiemmat hennot ja liukkaat hiukset, jotka olivat tokana päivänä pesun jälkeen paitsi rasvaiset, myös päätä pitkin valuvat, eivät enää houkuta.

Kuitenkaan hiukseni eivät vain tunnu puhdistuvan vesimenetelmällä niin hyvin kuin toivoisin. Eivät ne mitenkään hirvittävän likaisiksi jää, mutta eivät myöskään ole kunnolla puhtaat edes heti pesemisen jälkeen. Olenkin nyt harkinnut ostavani jonkun luonnonmukaisen, saippuapohjaisen shampoopalan ja testaavani, josko sellainen tarjoaisi sopivan välimuodon vesipesujen ja perus-shampoon välille. Esimerkiksi Flow-merkin shampoopaloista olen kuullut paljon positiivista, joten kenties sellaisen käyttöönotto voisi olla seuraava hiuskokeiluni.

Perheemme pienin täytti kuun vaihteessa kolme kuukautta, eli neljäsosa vauvavuodesta on nyt takana päin. Aika tuntuu toisen lapsen kanssa totta tosiaan kuluvan nopeampaa kuin ensimmäisen! Viime viikkoina meitä tosin on vaivannut ikävä sairastelukierre, joka on tehnyt päivistä välillä matelevan hitaita ja tylsistyttäviä. Tuntuu, että juuri kun luulee sairastamisen olevan ohi ja pari päivää puuhailee ja liikkuu kodin ulkopuolella, on taas jollakulla kurkku kipeä tai nenä vuotaa. Tästä syystä postaustahtinikin on jumiutunut kerta viikkoon -syklille, mutta ehkäpä se taas tästä, kun pysytään terveinä ja saadaan arki rullaamaan normaaliin tapaan.

Pääsimme sentään tänään vauvan kanssa neuvolaan. Käynnillä juteltiin perheen kuulumisista, sivuttiin vähän kiinteiden aloitusta (suunnitelmanani on täysimettää tälläkin kertaa puolivuotiaaksi saakka) sekä annettiin pikkureppanalle ensimmäiset pistosrokotukset. Parikuisena saatu ensimmäinen rota-satsi ei aiheuttanut mitään oireita, joten toivottavasti kakkosannos ja nämä piikkirokotteetkaan eivät toisi vaivoja mukanaan. Ja otettiin käynnillä toki taas myös mitat: vauva painaa 6,7 kg ja on yli 63 senttiä pitkä. Esiin on pitänyt kaivaa jo monet sellaiset kuteet, joita esikoinen käytti vasta kuukautta-paria vanhempana, eikä mikään ihme: pituuden osalta kuopus vastaa esikoisen mittaa 4,5 kk iässä. Vauvamme tuntuu myös olevan varsin pitkäselkäistä sorttia. Bodyt jäävät järjestään lyhyiksi juuri selän kohdalta ja housuissakin ongelmana on lahkeiden mitan sijaan liian alhaalle jäävä vyötärö.

Kyselin neuvolan terkalta myös vinkkejä vauvan peukalon imemiseen. Pikkuneidille ei nimittäin edelleenkään kelpaa tutti, vaan sen sijaan omaa nyrkkiä ja peukaloa imeskeltäisiin tuon tuostakin. Esimerkiksi yöllä herään välillä siihen, että vauva imeskelee peukaloaan pinnasängyssään. Toki on kiva, että hänellä on tapoja nukahtaa ja rauhoittua ilman aikuisen avustustakin, mutta olen kuullut niin paljon huonoa siitä, kuinka peukalosta vieroittaminen on tuskaa, hampaat kasvavat vinoon ja sormi on suussa vielä viiden vanhanakin, että mieluummin kyllä antaisin hänen imeä vaikka sitä tuttia. Mutta ehkä en nyt ala vielä tämän ikäisen kanssa stressata asiasta. Peukalon imemisen estäminenkin kun on aika mahdotonta, etenkin juuri yöaikaan. Käsiin tutustuminen on tärkeää vauvan kehitykselle, joten en halua pitää hänellä koko aikaa mitään kireitä tumppuja. Eikä hän peukaloa onneksi tuntitolkulla mutustele, vaan imaisee muutamia kertoja ja nukahdettuaan irrottaa otteensa.

Taitojen osalta repertuaariin on tullut yksi uusi ja aivan erityisen ihana: pirpana on oppinut nauramaan! Nämä parit ensimmäiset naurut on tosin suotu yksinomaan isän höpsötyksille, joten itse en ole päässyt naurua vielä juurikaan kuulemaan. Jokelteluja ja hymyjä tulee kyllä onneksi runsaasti jokaiselle, joka vauvaan päin vain sattuu katsomaan. Muina taitoina kääntyminen mahalta selälleen on onnistunut jo jonkin aikaa, samoin pään omatoiminen kannattelu. Selinmakuulla vauva yrittää välillä puskea kyljelleen, mutta täysinäinen käännös ei vielä onnistu.

Päivärytmimme noudattelee aika lailla samaa kaavaa kuin tähänkin asti. Jos olemme kotona, vauva nukkuu selkeitä ja aika pitkiäkin päiväunia ja valvoo niiden välissä useimmiten kaksi-kolme tuntia. Ohjelmarikkaampina päivinä nukkuminen on pirstaleisempaa, kun hän nukahtelee lyhyiksi pätkiksi esimerkiksi aina autolla liikkuessamme. Viime aikoina vauvan pidemmät päiväunet ovat yleensä sijoittuneet aamupäivään niin, että hän herää juuri vähän ennen esikoisen päiväuniaikaa eikä sellaista vanhempien omaa vapaahetkeä niin usein tule. Toistaiseksi se ei kuitenkaan ole tuntunut kovin häiritsevältä, koska vauva nukahtaa yleensä iltaisin kahdeksan tienoolla ja nukkuu yleisesti ottaen tosi hyvin. Mieluummin annan vauvan nukkua siten kuin päivän ohjelmaan ja hänen rytmiinsä luontevasti osuu kuin otan stressiä oikeaan aikaan herättelystä tai yritän kikkailla aikataulujen kanssa liikaa.

Yöllä herätyksiä tulee nykyään useimmiten kaksi. Joinain öinä saattaa riittää vain yksikin syöttö. Vaikka neiti havahtuisi hereille imetyksen jälkeen omaan sänkyyn siirrettäessä, hän osaa hakea unen itsenäisesti, mistä olen tosi iloinen. Sen kummempia nukuttelukikkoja ei ole tarvittu, vaan vauvan voi aina joko yksinkertaisesti imettää tai sitten vain nostaa sänkyynsä, peitellä ja poistua paikalta. Saa kyllä olla kiitollinen, että meille on osunut kaksi niin hyvin nukkuvaa vauvaa!

Imetyskin on sujunut edelleen mukavasti. Viime aikoina vauva on tosin syönyt vähän nihkeämmin, jos olemme olleet jossain muualla kuin kotona. Imetän kotona aina makuuasennossa sängyssä, joten kyläillessä kätevämpi istuma-asento ei tunnu olevan niin paljon vauvan mieleen. Tuntuu, että hänen on sylissä ollessa vaikeampi kontrolloida maidon määrää, jolloin suihkuava maito aiheuttaa helposti hermostumisen. Koska imetys on myös usein kyläillessä ainoa tapa nukutella vauvaa luontevasti, hän saattaa helpommin myös olla jo vähän yliväsynyt eikä siksi aina halua aloittaa imemistä ollenkaan. Totaalisiin hermostumisiin vaikuttaisi onneksi auttavan se, että laittaa oman pikkusormen vauvan kitalakeen ja antaa hänen ensin imeä hetken sitä rauhoittuakseen, ennen kuin tarjoaa rintaa.

Siinä missä taapero on tosi vieraskorea eikä juuri ikinä esimerkiksi uhmaile mummilassa ollessaan, onkin nurinkurista, että kotona superhyväntuulinen vauva saattaa olla kyläillessä paljon kotioloja ärtyisämpi. Mutta ymmärtäähän sen, kun ei ole omaa sänkyä ja tuttua rauhallista makuuhuonetta, joissa ruokailla ja nukkua! Noin muuten vauva kyllä tuntuu viihtyvän liikenteessä, katselee aina kaupoissa ja ulkona mielellään ympärilleen ja kerää ihasteluja osakseen.

Olen kyllä maailman onnellisin, että meillä on tuo pieni ihana pampula. Neuvolan lappuja täyttäessäkin tuli taas tajuttua, että toisin kuin esikoisen vauva-aikana, jolloin vanhemmuuteen sopeutuminen otti oman aikansa, tällä kertaa minulla ei oikeastaan ole ollut juuri mitään negatiivisia tunteita vauvaa kohtaan. Kaikki on sujunut tosi kivasti ja esimerkiksi siihen oman ajan puutteeseen on osannut suhtautua jos ei nyt pelkällä olankohautuksella niin vain sellaisena väliaikaisena vähän harmillisena juttuna, jonka tietää kyllä helpottavan taas jossain kohtaa. Toivottavasti myötätuuli kantaa läpi vauvavuotemme, koska ainakin juuri nyt tuo pieni muru tuntuu pelkältä ilonaiheelta ja maailman rakkaimmalta pallerolta.