Kävin muutama päivä sitten melko ex tempore kampaajalla leikkauttamassa itselleni otsahiukset. En ollut juurikaan harkinnut asiaa, joskus aikoja sitten vain puolivitsillä miehen kanssa mallaillut, miltä näyttäisin etutukalla. Lapsuudessa minulla oli otsatukka, jonka kasvatin kouluun mennessä pois. Noin kymmenenvuotiaana leikkautin otsatukan takaisin, ja sitten ”lopullisesti” kasvatin sen pois vasta kasiluokalla. Mies oli nähnyt vanhoja teiniaikaisia kuviani otsatukalla ja ihmetellyt, miksei minulla enää ole otsahiuksia, kun ne sopivat niin kivasti. Olin ilmeisesti heittänyt jotakin sellaista, että ehkä sitten äitiyslomalla voisi tyyliä uudistaa, koska mies oli painanut tämän mieleensä ja otti nyt joulukuussa vanhempainvapaani alkaessa otsatukan puheeksi.

Olin itse alkuun aika epäileväinen, mutta mies kannusti varaamaan ajan. Ja lopulta totesin, että samapa tuo. Miksi sitä ei kokeilisi näin kerran viidessätoista vuodessa jotain uutta! Myös lapset ovat joskus pohdiskelleet, miksi äidillä ei ole otsatukkaa ja heillä on. Joten ihan hauskaa olla nyt samalla tukkatyylillä koko joukko. Esikoinen on aina välillä haaveillut otsatukan pois kasvatuksesta, minkä olen toistaiseksi torpannut, koska hän ei halua pitää pinnejä tai mitään muutakaan, millä silmillä roikkuvat hiukset saisi kasvatusvaiheessa pois kasvoilta. Mutta ehkä sitten joku vuosi otamme yhdessä projektiksi etuhiusten kasvattelun, haha.

Minulla ei oikeastaan ollut juurikaan ennakko-odotuksia otsatukan leikkaukselle. Ajattelin lähinnä, että ei se nyt niin paha voi olla, ja aina siitä tarvittaessa eroonkin pääsee. Tuntui mielenkiintoiselta testata, miltä näyttäisin erilaisella hiustyylillä, ja saada ulkonäköön kuitenkin aika pienellä vaivalla isompi muutos. Vaikka yritin etukäteen testata otsatukkaa kasvoilleni kuvaa muokkaavilla tekoälysovelluksilla, lopulta ainoa keino oikeasti tietää, miltä uusi tyyli näyttää, on vain rohkeasti kokeilla. Vaikka minulla oli teiniaikaisista valokuvista olemassa jonkinlainen mielikuva siitä, miltä etutukka kasvoillani näyttää, oli se tietysti aika hatara sellainen näin monen vuoden jälkeen.

Eikä naamani tietenkään muuttunut hiustenleikkuun myötä samaksi kuin neljätoistavuotiaana, vaan minä otsatukalla nyt näyttää aika erilaiselta kuin minä otsatukalla yläkoulussa. En tiedä, ovatko hiukset paremmat ennen vain jälkeen otsahiusten, mutta ainakin ilme on erilainen! On kiva saada ulkonäköön jotain vaihtelua. Inhoan kasvoille valuvia hiuksia, joten otsatukan etuna on, etteivät sivuhiukset valu niin helposti kasvoille, vaikkei niitä tunkisikaan jatkuvasti korvan taakse. Lisäksi hiukset näyttävät mielestäni otsatukan kanssa tuuheammilta kuin ilman.

Mies oli uuteen tyyliin tyytyväinen. Hänen mielestään otsatukka on paljon parempi kuin hiukseni ilman sitä. Muutkin ovat kehuneet kampausta, mutta toki se nyt vähän niin kuin kuuluu asiaan eikä välttämättä kerro kehujan todellista mielipidettä – en usko, että kukaan sanoisi suoraan, vaikka ajattelisikin nipsaisun olleen virhevalinta. Yksi tuttu seurakunnasta laittoi kuitenkin kehut oikein tekstiviestillä erikseen perään, kun oli nähnyt minut ohimennen kirkolla, joten ainakin hänen mielestään uusi hiustyyli lienee ihan oikeasti onnistunut.

Mitenkään tyypillistä minulle tällainen tyylin vaihtaminen ei ole. Sen jälkeen, kun kasvatin edellisen kerran otsahiukset pois, on hiustyylini on ollut kaikki nämä vuodet lähes samanlainen. Tukan pituus on kasvanut teinivuosista jonkin verran, koska nuorempana minulla oli sellainen olkapäille ulottuva malli. Nykyään en sen kummemmin leikkauta hiuksia, vaan mies ainoastaan naksii satunnaisesti huonoja latvoja pois. Ja kausittaisesti olen vuosien varrella suosinut enemmän jotakin tiettyjä kampauksia. Esimerkiksi lukioaikana harrastin erilaisia etuhiuksiin tehtyjä, pään sivulle meneviä sivulettejä ja -kieputuksia ja nyt aikuisiällä olen alkanut käyttää melko usein hiuspantoja. Mutta pääpiirteiltään hiukseni ovat olleet pitkälti samassa kuosissaan viimeiset 15 vuotta.

Jotain muutosta on kuitenkin tapahtunut, sillä hiusteni väri on tummunut tänä aikana merkittävästi. Olin lapsena aivan platinablondi ja vielä lukiossakin selvästi vaaleahiuksinen. Sen jälkeen hiukseni ovat kuitenkin tummuneet vahvasti. Tuntuu, että varsinkin äitiyden ja hormonimuutosten myötä hiusten väri on jäänyt ruskeammaksi, tai ehkä muutos olisi tapahtunut joka tapauksessa iän myötä? Yhtä kaikki yllätyin vähän, miten tummalta otsatukka näyttää. Omat mielikuvani itsestäni otsatukalla ovat tietysti sieltä yläkouluajoilta, jolloin hiukseni olivat ihan vaaleat, ja tummempi väri tekee otsatukan linjasta heti vahvemman näköisen. Nyt, kun kasvoilla on niitä lyhyempiä, kaikista tummimpia hiuksia, en enää parhaalla tahdollakaan mene blondista.

Se vaatii vähän totuttelua. Vaikka hiusten tummentuminen on tietysti tapahtunut vuosien aikana eikä otsatukan leikkuu hiusten väriä mihinkään vaihtanut, olen tähän asti edelleen roikkunut jossain sellaisessa vaaleatukkaisuuden identiteetissä. Etenkin takaapäin otetuista valokuvista olen aina vähän yllättynyt, että oho, ovatko hiukseni oikeasti noin tummat. Mutta ovathan ne. Kun otsalla on melko tummaa, lyhyttä hiusta, näyttävät kulmakarvani ja ripsenikin mielestäni aiempaa vaaleammilta. Hiuksia värjäämään en kuitenkaan halua ruveta. En ole koskaan niitä värjännyt ja värjäyksen ylläpito vaatisi aika paljon enemmän vaivaa ja rahaa kuin nykyinen ”kotona vähän nips aina joskus” -meininkini.

En varmasti olisi otsatukkaankaan ryhtynyt, jos ajatuksena olisi lyhentää hiuksia ainoastaan ammattilaisen luona. Mies on jo vuosikausia hoitanut latvojeni tasoituksen, ja lasten otsahiukset leikkaan itse. Saa nähdä, vakiintuuko minun otsahiusteni leikkaus miehen vai omaksi vastuualueekseni. Nyt, kun malli on valmiina olemassa, en usko sopivan pituuden ylläpitämisen olevan mikään mahdoton tehtävä.

Vuosi vaihtui ja juttelimme illalla miehen kanssa siitä, mihin asioihin tulevana vuotena 2026 olisi hyvä erityisesti panostaa. Mieleeni tuli omalta kohdaltani heti pari selkeää juttua, joten listataan ne nyt ihan julkisesti ylös! Varsinaisia uudenvuodenlupauksia en ole tavannut harrastaa, mutta meillä on jo vuosia ollut tapana asettaa joka kuukaudeksi jokin haaste. Tammikuu 2026 starttaa kliseisesti herkuttomuushaasteella, koska joulun aikaan makeaa on tullut syötyä jatkuvasti. Lisäksi on kuitenkin asioita, joihin haluan panostaa halki tulevan vuoden.

Käytännössä vuoden 2026 keskeisin ja isoin asia tulee tietysti olemaan vauvan syntymä ja sen kautta laajemminkin kotiäitiys- ja perhearki. Laskettuun aikaan on enää kolmisen viikkoa ja tuntuu epätodelliselta ajatella, kuinka lähellä pikkuisen syntymä jo on. Kun olen kotona, ehdin toivon mukaan keskittyä taas enemmän esimerkiksi ruoanlaittoon ja muuhun kodinhoitoon, leivontaan, käsitöihin, lukemiseen ja monipuolisen tekemisen järjestämiseen lapsille. Nimenomaan itseni kannalta haluaisin panostaa liikuntaan ja blogin kirjoittamiseen.

Koen olevani tällä kertaa kaikista heikoimmassa kunnossa verrattuna aiempiin raskauksiini. En ole vuosiin harrastanut mitään rasittavampaa liikuntaa, mutta viimeisen vuoden aikana myös sellainen ihan perus arkiliikunta on jäänyt hävyttömän vähälle. Olin valtaosan viime vuodesta töissä, joka oli hyvin istumispainoitteista. Koiramme kuoltua pari vuotta sitten päivittäiset kävelylenkit jäivät pois, ja vaikka nyt jatkossa lasten kanssa kotona ollessa arkiliikuntaa tulee toivottavasti hieman enemmän kuin työpaikalla tönöttäessä, tiedän, että kehoni tarvitsisi muutakin. Vaikka urheilu ei ole ikinä ollut oikein juttuni siinä mielessä, että käyttäisin siihen mielelläni vapaa-aikaa, ihan oman hyvinvointini vuoksi haluaisin liikkua ensi vuoden ajan edes kerran viikossa.

Hyvä kaverini aloittaa nyt tammikuussa vauvansa kanssa äiti-vauvapilateksen. Itsekin olen harrastanut sitä edellisten lasten kanssa ja tykännyt. Täällä kotimme lähellä pidettävä kurssi loppuu kevään osalta jo huhtikuussa ja ihan vastasyntyneen kanssa tunneille en ehkä viitsi lähteä, joten voi olla, että omalta osaltani aloitus menee kuitenkin syksyyn. Pilates on myös aika kevyttä liikuntaa, joten saa nähdä, olisiko syksylle fiksumpaa valita jo joku vähän urheilullisempi tunti. Pilates kun on mielestäni parhaimmillaan juuri aika nopeasti postpartum-ajan jälkeen.

Alkuvuoden osalta olemme samaisen kaverin kanssa jutelleet, että voisimme alkaa käydä viikoittaisilla kävelylenkeillä vauvojen kanssa. Koska palo urheilla ei tule minulta mitenkään luonnostaan, säännöllinen rytmi, toisen seura ja etukäteen sovittu ajankohta varmasti helpottaisivat liikkumaan lähtemistä. Hetkellisenä hupina odotan jo hiihtämässä käymistä. Saataisiinpa ladut äkkiä kuntoon, niin ehtisin ehkä vielä parille kevyelle hiihtolenkille ennen synnytystä!

Liikunnan lisäämisen ohella toisena toiveenani on aktivoitua ensi vuonna blogin kirjoittamisessa. Halusin samaa jo viime vuonna, mutta käytännön arjen ja työkiireiden vuoksi tavoite jäi realisoitumatta. On blogi siinä mielessä hengissä pysynyt, että olen julkaissut lähes joka kuukausi jotakin, mutta vauhti on huippuajoista hiipunut huomattavasti. Täysiaikatyön ja lapsiarjen keskellä blogi vain oli vuonna 2025 se palikka, joka jäi aina syrjään. Koska tämä on kuitenkin itselleni tärkeä muistio ja ajatusten purkamiskanava, haluan ensi vuonna pyrkiä säännöllisempään postaustahtiin.

Kun blogi on sivuroolissa, postausideoitakaan ei tule mietittyä, ja moni ihan raportoimisen arvoinen ja kiva teksti jää kirjoittamatta. Sama toimii päinvastoin: nytkin heti, kun olen alkanut aktiivisemmin kirjoittaa, on ideoita teksteihin syntynyt melkeinpä itsestään.Vauva-arjessa luulisi materiaalia riittävän, joten yritän vuonna 2026 tähdätä viikoittaiseen julkaisuvauhtiin. Postauksia on kuitenkin aina jälkikäteenkin tosi kiva selata ja palata niiden kautta aiempien vuosien ja elämänvaiheiden muistoihin.