Monena vuonna joulukuun alku on tullut minulle ihan yllättäen, eikä lasten joulupussien sisältöä tai lahjahankintoja ole tullut miettineeksi vielä juurikaan. Tänä vuonna koen kuitenkin olevani kerrankin hyvässä vauhdissa jouluvalmistelujen kanssa jo näin marraskuun puolella. Olen ostanut lahjoja, hankkinut pakastimeen pipari- ja joulutorttutaikinat sekä jemmannut ideoita lasten joulukalentereja varten.

Joululahjarumbaa varten meillä on käytössä mieheni koodaama lahjasovellus, johon voi tehdä suvun kanssa yhteisiä lahjatoivelistoja sekä merkata kaikille näkyviin, mikäli jotakin ostaa. Se on säästänyt tosi paljolta säädöltä. Enää ei tarvitse kysellä erikseen jokaiselta perheenjäseneltä, mitä he toivovat lahjaksi, tai yrittää koordinoida niin, ettei ostaisi vahingossa samaa lahjaa kuin joku toinen. Omien lastenkin osalta on helppoa, kun voi tuutata kaikki toiveet samaan listaan, ja sukulaiset voivat sitten sieltä itse vapaasti valikoida, mitä haluavat kenellekin antaa. Meillä tytöt toivovat tänä vuonna esimerkiksi leikkiruokia, kassakonetta kauppaleikkeihin, Suomen Aarre -lautapeliä, Prinsessa-lehden tilausta, pyjamia ja taskulamppua.

Sovelluksen myötä olen itsekin päässyt jo tosi hyvään vauhtiin lahjahankintojen kanssa. Meillä on tapana antaa lahjat minun ja miehen vanhemmille, sisaruksille, sisarusten lapsille sekä kummilapsille. Olen metsästänyt tarjouksia ja saanut hankittua jo melkein kaikki lahjat. Parista serkkulapsen lahjasta puuttuu jotakin, ja miehen puolelta kahdelle hänen sisarukselleen ei ole vielä lahjoja ostettu. Mutta en muista, olenko koskaan aikaisemmin tehnyt lähes kaikkia lahjaostoksia jo ennen Black Fridayta.

Oman perheen kesken emme toisiamme juuri lahjo. Kolmilapsisessa perheessä, jossa yhtä sun toista tavaraa on vuosien varrella ehtinyt kertyä, järkevien lahjaideoiden keksimisessä sukulaisillekin tuntuu olevan jo ihan tarpeeksi hommaa, haha. Ja puolison kanssa meille ei ole oikein ikinä muodostunut kummoista lahjomiskulttuuria. Meillä on täysin yhteinen talous, ja jos jompikumpi jotakin haluaa tai tarvitsee, se hankitaan juhlapäivistä riippumatta yhdessä sopien. Lapsille saatamme ostaa jouluksi jotakin pientä kirpparilta tai tarpeeseen. Esimerkiksi tänä vuonna löysin jo lokakuussa kirpparilta kolme Pokemon-palloa, jotka ajattelin laittaa vähän isommiksi yllätyksiksi aaton joulukalenteriluukkuihin. Lisäksi virkkaan parhaillaan kahdelle vanhimmalle lapselle kukilla koristeltuja pipoja.

Meille on tulossa tänä vuonna vähän erilainen joulu, koska ekaa kertaa ikinä vietämme aattoa omassa kodissamme. Vanhemmillani on joulun alla muutto- ja remonttitohinat meneillään, joten kokoonnumme aattona minun sukuni voimin heidän kotinsa sijasta meille. Sitten joulupäivänä (tai mahdollisesti tapanina, vähän suvun vuorotyöläisten työvuoroista riippuen) kokoonnumme miehen puolen suvun kesken miehen siskon luokse. Aiemmin olemme joka vuosi vuorotelleet sen suhteen, kumman suvun kanssa vietämme aattoa ja kumman joulupäivää, mutta nyt puhuimme, että jatkossa voisimme vakiinnuttaa nämä päivät ihan vakituisiksi. Miehen vanhemmat kun haluavat käydä aattona vielä muidenkin sukulaisten luona, ja lasten unirytmien ja muiden aikataulujen vuoksi aatto heidän sukunsa kanssa tuntuu aina jäävän liian kiireiseksi. Joulupäivänä tai tapanina on paremmin aikaa yhteiselle joulunvietolle samassa paikassa.

Vaikka joulun vietto siirtyy fyysisesti meidän kotiimme aatoksi, jouluruoat tulevat entiseen tapaan pääosin muualta. Isälläni on ollut tapana hakea joululaatikot, kalat ja juustot, ja kinkku tulee siskon miehen työpaikalta. Minulle kokattavaksi jää siis vain jotain pientä, tyyliin rosolli, vihersalaatti ja keitetyt perunat. Pipareita ja joulutorttuja leivomme varmasti joka tapauksessa lasten kanssa aktiivisesti, ja joku vuosi leivoin varsin onnistuneen pipari-juustokakunkin joulun jälkkäripöytään. Raskauden vuoksi joudun taas skippaamaan osan joulupöydän parhaista antimista eli kaloista, mutta eiköhän sitä riittävästi suuhun pantavaa silti saa. Miehen siskolla ei ole tarjolla jouluruokia, joten niitä syömme oikeastaan vain aattona ja ehkä tapanina, jos jämiä jää. Aiempina vuosina lapset eivät ole jouluruoista innostuneet, mutta eihän sitä tiedä, jos iän myötä jotkut uudet maut taas maistuisivatkin. Itse tykkään jouluruoista tosi paljon, saahan niitä vain kerran vuodessa!

Jään sopivasti äitiyslomalle paria viikkoa ennen joulua, ja koko perheemme pitää pitkän, kahden ja puolen viikon joululoman. Tänä vuonna joulufiilistelylle on siis reilusti tilaa. Viimevuotiset lasten pikkujoulut jäävät kyllä työkiireiden vuoksi järjestämättä, mutta noin muutoin jouluaskareille ja vaikka perusteelliselle joulusiivoukselle on hyvin aikaa. Toivottavasti tänä vuonna saataisiin myös pysyvä lumi maahan jouluksi!

Blogiani pidempään lukeneille ei varmastikaan ole jäänyt epäselväksi, että synnytys on minulle tosi tärkeä juttu ja olen perehtynyt siihen paljon. Kaikki vauvamme ovat syntyneet sujuvasti, nopeasti ja lääkkeettömästi – kaksi ensimmäistä sairaalassa ja viimeisin kotona. Näin neljännellä kerralla voisi kuvitella, että synnytyssuunnitelmat olisivat jo selvää pässinlihaa, mutta paljon pohdintaa aiheen tiimoilta on saanut jälleen käydä lävitse.

Viimeisin synnytykseni tapahtui tosiaan kotona. Kaikki sujui tosi hienosti ja kokemus oli ihana ja mieleenpainuva. Meille oli palkattu yksityinen kätilö, mutta nopea synnyttäjä kun olen, hän ehti paikalle vasta istukkaa ihmettelemään. Varsinainen action-osuus hoitui omatoimityyliin kahdestaan miehen kanssa. Kotisynnytyksessä ehdottomasti parasta oli oma tupa ja oma lupa. Ei tarvinnut yhtään miettiä, mitä sairaalan henkilökunta tai käytänteet asiaan x, y ja z tuumaavat, tai vääntää siitä, sopivatko toiveeni protokollaan. Synnytysympäristö oli tuttu ja rauhallinen ja stressin aiheet minimoitu. Supistusten kanssa ei tarvinnut istua autossa ja vauvan saavuttua maailmaan oli ihana vetäytyä omaan sänkyyn lepäilemään.

Yleisesti synnyttäjien keskuudessa tuntuu olevan niin, että jos kertaalleen kotona onnistuneesti synnyttää, ei sairaalaan enää tulevissa synnytyksissäkään tule ilman perusteita lähdettyä. Useimmiten esikoinen tai ehkä vielä muutama seuraavakin lapsi synnytetään sairaalassa, ja sitten, kun kotisynnytyspolulle astutaan, siellä mielellään pysytään jatkossakin. En ole kuullut juuri kenestäkään äidistä, joka olisi ensin synnyttänyt sujuvasti kotona ja sitten seuraavalla kertaa valinnut mennä sairaalaan ihan muuten vain, ilman vauvan vointiin tai muuhun vastaavaan liittyvää syytä. Monilla kotisynnytykseen saattavat motivoida aiemmat huonot sairaalasynnytyskokemuksetkin.

Jos hintalappu olisi sama ja kätilön palvelut kotiin yhteiskunnan tukemia, en minäkään epäröisi hetkeäkään jäädä uudemman kerran kotiin. Aika varhaisessa vaiheessa meille puolison kanssa oli kuitenkin selvää, että tässä neljännessä synnytyksessä realistisia vaihtoehtoja on käytännössä kaksi. Joko menemme sairaalaan, tai sitten vapaasynnytän avustamattomasti kotona siten, että yksityinen kätilö tulee vasta jälkikäteen ei-päivystyksellisesti vauvaa tsekkaamaan. Tämä nimenomaan taloudellisten syiden vuoksi – kätilöavusteinen kotisynnytys ei ole halpaa lystiä. Alle kahden tonnin hintalapulla ei saa ainakaan meidän alueeltamme ketään, ja usein kätilöpalveluiden hinnat pyörivät etenkin kahden kätilön paketeissa lähempänä kolmea tuhatta euroa. Se on tosi iso summa verrattuna siihen, että sujuvasta sairaalasynnytyksestä tulee ehkä parin sadan euron lasku.

Viime raskaudessa kotisynnytys tuntui tosi tärkeältä jutulta ja halusin ehdottomasti päästä sen kokemaan. Siksi rahallinen uhraus ei jäänyt kaivelemaan. Jälkikäteen olen kuitenkin miettinyt, että jos ”hinta-laatusuhdetta” voi tällaisessa asiassa edes järkevästi puntaroida, kotisynnytys ei nyt tällä kertaa tunnu enää niii-iiiin tärkeältä, että voisin hyvillä mielin perustella itselleni ja puolisolle sen kymmenenkertaisen hintalapun sairaalaan verrattuna. Silläkin on iso vaikutus hinta-laatusuhteen kokemukseen, että synnytykseni ovat olleet niin nopeita. Viimeksi kätilö ehti tosiaan mukaan vasta istukan syntymään. Tilanne tuskin olisi eri tällä neljännelläkään kertaa, joten vaikka ymmärrän hyvin, mistä kotisynnytyksen hinta muodostuu, ei vain tunnu wörtiltä sijoittaa kahta tonnia siihen, että kätilö on paikalla pari tuntia.

No entäs sitten vapaasynnytys? Tavallaanhan synnytimme avustamattomasti jo viime kerralla, koska kätilö saapui paikalle vasta vauvan jo maailmaan saavuttua. Itse koen kuitenkin ison eron siinä, että valitsisin tietoisesti synnyttää ilman kätilöä, ja siinä, että hän ei yksinkertaisesti ehtinyt ajoissa sujuvaan ja vauhdikkaaseen synnytykseen. Edellisessä synnytyksessäni minulla oli kuitenkin koko ajan tiedossa, että kätilö on matkalla ja olen tehnyt kaikkeni, jotta hän paikalla olisi. Kätilöstä oli paljon apua jälkeisvaiheessa ja hän pystyi tarkastamaan vauvan voinnin heti tuoreeltaan. Vapaasynnytyksessä olisimme ihan oikeasti omillamme, niin tilanteen arvioimisen kuin henkisen tuenkin kannalta.

Iso kielteinen tekijä avustamattomalle kotisynnytykselle kohdallani on myös se, että mies ei ole siihen halukas. Toki hän varmasti olisi paikalla ja tukisi parhaansa mukaan, mutta puolison oma kanta on kuitenkin aivan selvä: hän toivoo, että synnytän sairaalassa. Vaikka edellinen kotisynnytyksemme oli hänellekin ihan myönteinen kokemus, mies kuuluu siihen ihmisryhmään, joka ei voi ohittaa sitä pienen pientä todennäköisyyttä, että jokin kuitenkin menisi vikaan. Ja ilman edes puolison täyttä tukea avustamattomasti synnyttäminen olisi minulle liikaa. Varsinkin, kun itsekin näen kätilön roolin kotisynnytyksenä olennaisena ja turvallisuutta lisäävänä.

Näillä näkymin olen siis nyt neljännen synnytyksen kohdalla tekemässä paluun sairaalaan! Se tuntuu omituiselta, sillä edellisestä sairaalasynnytyksestäni tuntuu olevan valovuosia aikaa. Synnytystoiveeni ovat kyllä hyvin selvät ja olen ne sähköiseen neuvolakorttiin jo kirjannutkin. Ei turhia puuttumisia, toimenpiteitä tai ohjausta, ei lääkkeellistä kivunlievitystä, mahdollisimman paljon omaa rauhaa. Haluan pystyä liikkumaan vapaasti ja mahdollisesti hyödyntää jälleen ammetta. Kotisynnytyksessä en ammetta kaivannut, mutta sairaalassa koin sen helpottavan oman tilan ja mieluisan ponnistusasennon saamista.

Tiedän, että sairaalaympäristö asettaa jonkin verran rajoituksia, mutta uskoisin, että voin saada ihan hyvän synnytyskokemuksen sielläkin. Nimittäin vaikka kotisynnytys oli tietysti kokemuksena aiempia sairaalasynnytyksiäni mieluisampi, en koe saaneeni sairaalasta(kaan) mitään synnystraumoja tai vastaavia. Toki käytänteet ovat välillä ärsyttäviä ja saattavat olla ristiriidassa niin omien näkemysteni kuin tutkitun tiedonkin kanssa, mutta kaiken kaikkiaan olen saanut sairaalassa aina ihan asiallista kohtelua. Toiveitani on kunnioitettu vähintään pääpiirteittäin.

Koska sairaalakin on omalla kohdallani ollut ihan mukiinmenevä synnytyspaikka, kynnykseni sinne palaamiseen ei varmasti ole yhtä korkea kuin joillain muilla kotisynnyttäjillä. Tietysti silti vähän jännittää, miten homma sujuu ja kuinka häiritsevältä ympäristöltä sairaala sitten tosipaikan tullen tuntuu. Sairaala on loppujen lopuksi myös aika ennakoimaton synnytyspaikka, koska etukäteen ei yhtään tiedä, millaista henkilökuntaa kohdalle osuu. Kotikätilön sai valita itse ja toiveet oli keskusteltu jo ennakkoon läpi, mutta sairaalassa en varmastikaan pysty enää puhumaan kätilöille supistusten keskeltä mitään siinä kohtaa, kun paikalle ehdimme. Täytyy vain luottaa, että tälläkin kertaa vastassa on asiallista henkilökuntaa ja synnytystoivelista luetaan.