Syksy toi mukanaan meille uudenlaisen arjen, kun minäkin palasin opiskelujen pariin. Muutos ei sinänsä ole ollut valtava, että pikkuneiti on edelleen pääasiallisesti kotihoidossa ja oma opiskelutahtini on tarkoitus pitää leppoisana, mutta eron aiempaan, täyspäiväiseen kotiäiteilyyn kyllä huomaa. Ainakin vielä toistaiseksi kotityöt kasaantuvat, blogi on jäänyt tyystin sivurooliin ja arjen uudenlainen aikataulutus hakee uomiaan. Välillä stressaa, kun hommia ei pysty tekemään totuttuun tyyliin selkeissä pätkissä: kun lapsi herää, tenttikirjan lukeminen jää siihen, vaikka kuinka olisi hyvässä vauhdissa ja lause kesken. Vaikken ole vielä päässyt selkeään rutiiniin sen suhteen, kuinka paljon lapsen uniaikoja on järkevää tai edes mahdollista käyttää pänttäämiseen (joskus pitää ehtiä rentoutuakin), kaiken kaikkiaan minulla on kuitenkin tosi hyvä fiilis opiskelun jatkamisesta. Vaikka tenttikirjan lukeminen ei tietenkään ole mitään varsinaista vapaa-aikaa, tuo se kuitenkin mukavaa vaihtelua äidin rooliin. On kiva saada keskittyä välillä johonkin ihan omaan.

Paitsi omassa arjen aikataulutuksessa, myöskään opiskelusuunnitelman tekemisessä en ole kuitenkaan välttynyt haasteilta. Tuntuu, että olen joutunut muuttamaan suunnitelmia joka viikko, kun joku kurssi on peruttu koronan vuoksi aivan viime hetkillä, jollekin en ole mahtunut mukaan ja niin edelleen. Aluksi ajattelin, että koronan takia verkkoon siirtynyt opetus olisi minulle onnenpotku, koska voisin tehdä kursseja näppärästi etänä ilta-aikaan. Valittavana olisi siis enemmän vaihtoehtoja, kun normaalisti läsnäolopakkoa päiväsaikaan vaativat kurssit siirtyisivät nettiin. Ihan näin ei kuitenkaan ole käynyt. Minulle selvisi pian, että aikataulujoustojen sijaan monella etäkurssillakin luentotallenteet pitää katsoa suorana striiminä. Vaikka paikan päälle yliopistolle ei tarvitsisikaan matkata, täytyisi minun silti olla ruudun äärellä juuri silloin tiistaina kello kymmeneltä, kun olen taaperon kanssa kaksin kotona – ei ehkä paras yhtälö. Joidenkin kurssien osalta joudun siis edelleen tyytymään kirjatentteihin, mutta saanpahan ainakin opintoja edistettyä.

Olen miettinyt alan vaihtoa, ja etukäteen suunnittelin opiskelevani nyt tulevana vuotena erään toisen alan perusopinnot. Jos ne olisivat tuntuneet kiinnostavilta, olisin sitten voinut keväällä hakea suoraan maisterihaussa paikkaa kyseisestä tutkinto-ohjelmasta – ja jos eivät, olisin voinut tyrkätä ne oman tutkintoni valinnaisiksi opinnoiksi. Jouduin kuitenkin luopumaan tästä ideasta, koska kurssisuunnitelman teko osoittautui niin mutkikkaaksi ja aikani on tulevana syksynä niin rajallinen. Haluan aloittaa keväällä gradun, joten en voi jättää oman alan kurssejakaan syksyksi tyystin sivuun. Graduun valmentavien oman alan opintojen ja toisen alan työläiden perusopintokurssien yhdistäminen ei vain tunnu tässä kohtaa mahdolliselta. Kokonaan en kuitenkaan ole alanvaihtoajatusta kuopannut. Olen tuuminut, että mikäli vielä keväällä toinen ala houkuttelee, voin hakea tavalliseen tapaan yhteishaussa opiskelemaan sitä, vaikken olisi kursseja juuri etukäteen suorittanutkaan.

Näin etukäteen on ylipäätään vaikea arvioida, minkä verran saan opiskeltua. Tein jo heinäkuun lopussa viiden opintopisteen kirjatentin, kun helppo ja poikkeuksellisen vähän lukemista vaativa sellainen osui eteen. Nyt syksyllä toiveissani olisi saada kasaan vielä vähintään 20 opintopistettä lisää. Ensimmäinen varsinainen kurssi alkaa vasta lokakuussa, ja ”kunnollisia” opetuksellisia kursseja sain koko syksyksi muutenkin vain kaksi. Nyt alkusyksystä ehdin siis hyvin paahtaa kirjatenttejä. Koko syksyn ajan taustalla on myös tarkoitus muhitella ideapaperia graduun. Tavoitteenani on nimittäin aloittaa heti tammikuussa gradun työstäminen, ja ennen seminaaria täytyy olla orientoiva ja aihetta valmisteleva kurssi suoritettuna.

Onneksi opiskeluni eivät ole ihan tyystin pelkkien lapsen uniaikojen varassa. Päiväkotipaikkaa haimme vasta tammikuusta lähtien 20h/vko -sopimuksella, mutta nyt syksyllä lasta hoitaa minun äitini pari kertaa viikossa. Toistaiseksi hoitoajat ovat olleet maksimissaan parin tunnin mittaisia, mutta tarpeen mukaan niitä voi syksyn kuluessa toki pidentääkin. Ainakin nyt vaikuttaisi siltä, että lapsi on alkanut sopeutua hoidossa olemiseen hienosti! Lisäksi perjantait ovat miehelläni kotitehtävien tekoa lukuun ottamatta vapaita, joten olemme sopineet, että saan pari tuntia ylimääräistä, rauhallista opiskeluaikaa myös silloin. Tavoite saada lähes se normaali, kokoaikaiselle opiskelijalle suositeltu opintopistemäärä kasaan pelkkien päiväunien, iltojen ja kolmen parituntisen pätkän avituksella viikossa kuulostaa kyllä silti omiinkin korviini aika hurjalta. Saa nähdä, kuinka minulle käy!

Oman mausteen arkeen tuovat myös juuri nuo miehen epäsäännölliset opiskeluaikataulut. Miehen kurssien kellonajat tälle syksylle olivat aikamoinen yllätys, koska tähän asti hänellä on ollut koulua tavalliseen tapaan klo 9-15 välillä. Nyt yhtäkkiä suurin osa kursseista sijoittuukin ilta-aikaan. Sinänsä sillä ei onneksi ole meille suurta väliä, että voimme viettää yhteistä perheaikaa aamupäivisinkin, mutta menojen tai oman ajan järjestäminen iltoihin tulee olemaan syksyn aikana luultavasti aika haastavaa. Lisäksi kaikki äitiyslomalaisten aktiviteetit, kuten perhekerhot, järjestetään yleensä klo 10-12 aikoihin. Itse kaipaisin nyt kodin ulkopuolista puuhaa nimenomaan iltoihin, kun mies on poissa. Onneksi opiskeluaikatauluja pystyy hieman sumplimaan niin, että mies voi sitten keskittyä kotitehtäviin niinä aamupäivinä, kun minä olen vauvan kanssa harrastamassa.  Ja koska äitini on päivätöissä, on lapsen hoitoon vieminen ja oma opiskeluni joka tapauksessa mahdollista lähinnä iltaisin.

Kyllä tämä tästä silti varmasti sujumaan lähtee, kaikesta huolimatta.

Mies sai kuin saikin vapaapäiviä kesäkurssin ja syksyn opintojen väliin, joten tulimme eilen kotiin melkein viiden päivän mökkireissulta. Olimme aiemmin jo aikeissa myydä mökin melko vähäisen käytön vuoksi (ja koska tässä elämäntilanteessa rahaa olisi paljon fiksumpaa sijoittaa esimerkiksi omaan asuntoon). Tämän kesän jälkeen olen kuitenkin ollut aivan suunnattoman onnellinen siitä, että meillä on tuo paikka. Se oli ennen lasta minun ja miehen oma akkujenlatausvyöhykkeemme, mutta nyt lapsen myötä vieläkin tarpeellisempi.

Mökillä aika jotenkin pysähtyy. Vaikka taapero tarpeineen on toki edelleen läsnä koko ajan ja vaatii huomiota, rentoudun silti aivan eri tavalla kuin kotona. Ei ole älylaitteita, mutta on me kolme. Astiat tiskataan käsin. Huoltsikalta saa ostaa vanukasta, Juissia, juustonaksuja ja irtopakatut jätskit. Saunassa lapsi istuu kaksikymmentä vuotta vanhassa kylpyammeessa, samassa, jossa minäkin tässä samassa paikassa. Iltaisin pelataan terassilla korttia.

Jotenkin pitkästä aikaa minulle on tullut taas sellainen olo, että kyllähän tämä aika kuluu. Ihan vauvavuoden alussa aika tuntui kuluvan nopeasti, kun vastasyntynyt kasvoi silmissä ja muuttui muutamassa viikossa kippuraisesta kääröstä ihan oikeaksi vauvaksi. Vauvavuoden viimeinen puolikas puolestaan mateli. Keväällä äitiys tuntui usein supertahmaiselta ja mietin, että elämä on tätä ikuisesti. Vaipanvaihtoa, sosetta ja loppumattomia tunteja olohuoneen lattialla istuen. Lapsi ei enää nukkunut valtaosaa vuorokaudesta, mutta silti puuhavaihtoehdot olivat edelleen melko rajoittuneita. Koronan takia kotona joutui viettämään paljon enemmän aikaa kuin olisi ollut ihanteellista, ja usein laskin minuutteja päiväuniin, kun saisin tehdä hetken jotain omaa. Elämän meiniki oli tylsistynyttä ja väsähtänyttä.

Nyt yhtäkkiä huomaan, että ikuisuudelta tuntunut vauvavuosi on ohi. Vaikka edellisestä mökkikäynnistä on vain pari kuukautta, lapsi on jotenkin paljon isompi kuin viimeksi. Hän osaa kiivetä itse nojatuoliin katsomaan ulos ikkunasta, hän osaa ilmaista tahtonsa niin että ymmärrän häntä, hän ei suostukaan nukahtamaan aamupäikkäreille. Tänään meillä oli ensimmäistä kertaa sitten maaliskuun tavallinen perhekerhokerta sisätiloissa, ja sekin sai jotenkin tajuamaan, miten paljon tyttömme on kasvanut. Viime syksynä hän oli vielä sellainen sylissä makoileva pötkylä, joka ei kerhon meiningeistä paljoa tajunnut. Nyt hän on osa taaperojengiä. Ehkä sellaista ”lapseni on jo iso” -haikailua on saanut aikaan myös tieto sukulaiselle muutama päivä sitten syntyneestä vauvasta. Olen muistellut meidän aikaamme sairaalassa, niitä ihan ekoja hetkiä, kun kaikki oli niin uutta ja vasta alkamassa.

Vaikka tämän kaiken tajuaminen tuntuu erikoiselta, en silti koe oloani haikeaksi sellaisessa surullisen alakuloisessa mielessä. Tai totta kai hieman sitäkin, mutta pääasiassa olen tosi onnellinen. Minun lapseni kasvaa, minä saan nähdä sen ja kasvaa itsekin. Joka päivä opin lisää hänen persoonastaan. Huomaan, että äitiys on tuntunut jo jonkin aikaa helpommalta. Elämän kuuluukin mennä eteenpäin. Äitiys ei ole ikuisesti vauva-aikaa, ja ehkä minulle sopii paremmin jo hieman isomman lapsen äitiys. Pian tyttö alkaa käydä säännöllisesti hoidossa, ja senkin myötä vanhemmuus muuttuu. Se ei ole enää päävastuuni vuorokauden ympäri, minulle tulee muitakin tehtäviä. Sitä paitsi uskon ja toivon, että saan vielä palata myös niihin vastasyntyneen tuoksuisiin päiviin, kun aika sille on uudelleen oikea. Enää ajatus siitä ei ahdista samalla tapaa kuin vielä muutama kuukausi sitten. Minulla on varmempi olo siitä, että olen ihan hyvä äiti, ja että se riittää. Ja että vaikka välillä olisi vähän vaikeaa, tai paljonkin, niin rakastan tuota lasta aivan suunnattomasti.