Jo ennen lapsemme syntymää yksi suurimmista vauvavuotta koskevista toiveistani oli, että pystyisin imettämään. Luin paljon imetykseen liittyvää tietoa, liityin Imetyksen tuen Facebook-ryhmään ja päätin, että jos vain itse pystyn asiaan vaikuttamaan, vauvamme juo pelkkää äidinmaitoa. Onneksi imetys lähtikin sujumaan heti hienosti. Vauva söi tehokkaasti ja maitoa riitti melkein liiankin hyvin. Alussa hartiani jumiutuivat huonoista imetysasennoista ja muutaman kuukauden iässä tytöllä oli pientä rintaraivarointia, mutta muutoin kaikki sujui tosi helposti ja omalla painollaan. Vauvamme oli nopea syömään ja imetysmaratonien sijaan meidän kohdallamme kyse oli enemmänkin muutamien minuuttien pika-aterioinneista, mutta yhteiset imetyshetkemme tuntuivat silti aina tärkeiltä.

Täysimetystä suunnittelin jatkavani vähintään viisi kuukautta, ja lopulta vauva sai ensimmäisen kiinteän maistiaisensa tasan puolen vuoden iässä. Osittaisimetyksen kestolle en kuitenkaan asettanut etukäteen mitään tiettyä tavoitetta. Ajattelin kyllä, että haluaisin imettää vähintään vuoden ikään, jottei korvikkeeseen tarvitsisi turvautua missään vaiheessa, mutta taaperoimetys vaikkapa parivuotiaaksi asti ei sekään ikinä tuntunut minusta mitenkään oudolta tai vastanmieliseltä vaihtoehdolta. Vielä pari kuukautta sitten ajattelinkin, ettemme lopettaisi imetystä vielä hyvään toviin. Nyt, kun vuoden ikä on ylitetty ja imetyskertoja on enää kahdesti päivässä, on lopettaminen kuitenkin tullut melkein huomaamattani ajankohtaiseksi, ainakin ajatuksen tasolla. Milloin olisi meille hyvä aika lopettaa?

Kun kiinteitä alkoi mennä jossain siinä seitsemän-kahdeksan kuukauden korvilla paremmin, tuntui ihanan vapauttavalta, kun menoihin saattoi pukea imetystoppien sijaan ihan tavalliset vaatteet ja luottaa siihen, että lapsi pärjäisi muutaman tunnin soseiden voimin. Nyt, kun imetyshetket koittavat enää aamuin illoin, ei niistä sinänsä ole mitään ylimääräistä ”vaivaa”. Sen suhteen voisin siis jatkaa vielä pitkäänkin. Olen kuitenkin huomannut, että itse olen ehkä tehnyt pientä henkistä irrottautumista imetyksestä jo tovin aikaa. Maito ei heru enää yhtä helposti ja taaperon hampaat tuntuvat toisinaan vähän ikäviltä. Huomaan, että minun on usein vaikea rentoutua imettäessäni, vaikka asento on sama tuttu eikä imetyksessä sinänsä ole mitään ongelmaa. Toisinaan huomaan ajattelevani, että onko tämä edelleen tarpeen?

Toisaalta imetyksen jatkaminen on helppoa ja kätevää. Se on osa iltarutiiniamme ja mahdollistaa aamuisin sen, ettei puuron keittoon tarvitse sännätä välittömästi, kun pinnasängystä kuuluu huhuilua. Vaikka välillä mietin, että olisin vähitellen jo valmis lopettelemaan, toisinaan pelkkä ajatus saa kamalan haikeuden tunteen vyörymään ylitseni. En kai mä tästä voi luopua, mun pieni vauvani, näin me ollaan tehty aina. Tämä on meidän yhteinen juttu. Kävelystä innostunut taapero ei enää jaksa istua sylissä samaan tapaan kuin pikkuvauvana, mutta imetyshetken ajan hän on paikallaan ja siinä, ihan minua lähellä.

Jos kyseessä olisi viimeinen lapseni ja imetykseni, haikeuden tunne yksi kerrallaan arjesta pois putoavista ”vauvajutuista” olisi varmasti vielä voimakkaampaa. Koska kuitenkin toivomme tulevaisuudessa toistakin vauvaa, ei ajatus luopumisesta ole tuntunut ihan niin vaikealta. Ajattelen toiveikkaana, että niin pieneksi jääneet bodyt, häkkivarastoon viety rintapumppu kuin vaatekaapin nurkkaan unohtunut harsopinokin pääsevät vielä käyttöön. Lapsen kasvu on luonnollista ja hienoa. Monet muut arjen muutokset siirryttäessä vauvavaiheesta taaperoelämään ovat kuitenkin ehkä tapahtuneet enemmän huomaamatta ja itsestään. Imetyksen kestoon pystyn vaikuttamaan itse, se on minusta kiinni. Siksi päätöksen teko tuntuu vaikeammalta.

Meidän kohdallamme lapsi itse ei nimittäin osoita varsinaisia ”vaatimuksia” imetyksen jatkamiselle. Toki hän selvästi tykkää imetyshetkistämme, mutta rinta ei ole ikinä ollut hänelle mikään suoranainen lohduntuoja – jo muutaman viikon iässä seurauksena oli lähinnä loukkaantunut itku, jos maitoa yritti tarjota muuhun kuin nälkään. Lapsi ei myöskään suoranaisesti pyydä maitoa. Hän ei tule esimerkiksi kesken leikkien aktiivisesti hakemaan rintaa. Ihan alun jälkeen olen imettänyt aina kylkimakuulla sängyssämme, mikäli vain olemme kotona. Rutiinia vaikkapa sohvalla napattuihin pikahömpsyihin ei siis ole koskaan päässyt muodostumaan, vaan imettämään meneminen on tavallaan vaatinut minun aloitteeni.

Kaiken kaikkiaan siis tuntuu, että tämä on nimenomaan minusta kiinni. Lapsi tuskin protestoisi, vaikka lopettaisin, mutta en pidä todennäköisenä sitäkään, että hän alkaisi ainakaan nyt ihan hetkeen yhtäkkiä omatoimisesti kieltäytyä aamu- tai iltamaidoistaan. Toistaiseksi olemme jatkaneet, koska päätös tuntuu niin isolta ja lopulliselta. Jos imetyksen lopettaa, ei sitä enää hevillä saa käynnistettyä uudelleen tämän ikäisen lapsen kanssa. Ja koska imettämisessä ei sinänsä ole mitään vikaakaan. Välillä se vähän stressaa tai tuntuu epämukavalta, mutta vähintään yhtä usein se on kiva lyhyt yhteinen tuokio vierekkäin pötkötellen. Ehkä jossain kohtaa homma vain vähitellen hiipuu itsestään pois ja siitä tuntuu hyvältä päästää irti, ilman pelkoa katumisesta?

Meidän pieni aloittaa näillä näkymin tammikuussa päiväkotitaipaleensa vajaan puolentoista vuoden iässä. Vaikka pystyn jo nyt syksyllä jatkamaan opiskelujani kevennetyllä tahdilla omalta äidiltäni saamamme hoitoavun ansiosta, tulee hoitopaikka keväällä ehdottomasti tarpeeseen. Haluan päästä jatkamaan opintojani täysipainoisemmin sekä osallistua läsnäoloa vaativille kursseille, mikä ei nykyisellä järjestelyllä ole mahdollista, koska mummi käy päivätyössä. Vaikka virallisen päivähoidon aloitukseen on aikaa vielä yli neljä kuukautta, on päiväkotiaihe pyörinyt mielessäni jo hyvän tovin. Hakemus kunnalliseen päivähoitoon täytyy tehdä vähintään neljä kuukautta ennen toivottua aloitusajankohtaa ja hakemus on voimassa puoli vuotta, joten näpyttelin hakemuksia menemään jo heinäkuun loppupuolella.

Ensin täytyi tietysti päättää, tähtäämmekö päiväkotiin vai perhepäivähoitoon. Päädyimme hakemaan hoitopaikkaa ainoastaan päiväkodeista. Vaikka perhepäivähoito on varmasti kiva vaihtoehto etenkin monille tällaisille pienille, hoitotaipalettaan aloitteleville lapsille, meille päiväkoti tuntui luontevammalta ratkaisulta useammastakin syystä. Ensinnäkin päiväkoti on minulle maailmana tuttu: olin itse lapsena päiväkodissa ja olen tehnyt nyt aikuisiällä hieman sijaisuuksia siellä. Keskeisin kriteeri oli kuitenkin hoitopaikan sijainti. Aivan kotimme lähellä ei ole tarjolla lainkaan perhepäivähoitoa, ja muutenkin perhepäivähoitopaikat vaikuttivat olevan tosi täysiä. Perhepäivähoidon kodinomaisuus olisi ollut kiva juttu, mutten näe päiväkotiakaan mitenkään huonona paikkana, kun ikää lapsella kuitenkin on ”jo” puolitoista vuotta ja ryhmäkoot ovat pieniä. Koen myös, että perhepäivähoitopaikan valitsemisessa olisi täytynyt olla vielä päiväkotiakin valppaampana. Jos lapsi on tekemisissä vain yhden hoitajan kanssa, on ensiarvoisen tärkeää, että kyseessä on ihminen, jonka harteille kyseisen vastuun haluaa antaa.

Laitoimme hakemuksia sekä kunnallisiin että yksityisiin päiväkoteihin. Kunnallisella puolella hoitopaikkatoiveita olisi voinut esittää viisi, mutta me merkitsimme vain kaksi toivetta. Koimme vain nuo kaksi päiväkotia oikeasti varteenotettaviksi ja mieluisiksi vaihtoehdoiksi – jos niihin ei pääsisi, tarkoittaisi se sitä, että joutuisimme joka tapauksessa pois lähialueeltamme. Etenkin toinen kunnallisista päiväkodeista olisi ollut minulle todella mieleinen, koska siellä on tarjolla Montessori-ryhmä. Olen itse ollut lapsena Montessori-päiväkodissa ja -koulussa ja olen kokenut kyseisen pedagogiikan todella hyväksi ja kehittäväksi. Vielä näin pienelle Montessoria ei tosin ole saatavilla, mutta ajattelin, että saman talon sisällä siirtyminen kävisi ehkä jouhevammin kuin tyystin toisesta päiväkodista vaihtaminen. Toisen kunnallisen päiväkotivaihtoehdon valitsimme yksinomaan sijainnin perusteella, ja siitä en ollut kuullut mitään kokemuksia keneltäkään.

Yksityiseltä puolelta laitoimme hakemuksen kolmeen eri päiväkotiin. Kaikki ne sijaitsevat aivan kotimme lähellä, itse asiassa lähempänä kuin mikään kunnallisista vaihtoehdoista. Aivan ihanan oloisesta pienestä, taidepainotteisesta päiväkodista, johon olisin kaikkein mieluiten lapsemme laittanut, vastattiin heti, että heillä on täyttä. Toisesta ei ole kuulunut mitään, mutta nettisivujen tietojen mukaan paikkoja tuskin on vapaana. Kolmannesta päiväkodista saimme pari viikkoa sitten myöntävän vastauksen: heillä olisi tammikuussa tilaa pienten ryhmässä. Kävimme viime viikolla tutustumassa kyseiseen paikkaan.

Tämä kolmas päiväkoti ei ollut etukäteen minulle vaihtoehtojen kärkikastia, mutta tutustumiskäynnistä jäi ihan positiivinen kuva. Toki pelkän tilojen kiertelyn ja johtajan kanssa juttelun perusteella ei saa vielä kovin kattavaa käsitystä siitä, millaista päiväkodin arki todellisuudessa on, mutta ainakin se mitä meille kerrottiin kuulosti hyvältä. Ainoa huono puoli oli se, että meiltä toivottiin päätöstä paikan vastaanottamisesta viikon sisällä. Mikäli emme ottaisi hoitopaikkaa vastaan, haluaisivat he tietysti tarjota sitä mahdollisimman pian seuraavalle.

Soitin varmuuden vuoksi kunnalliselle puolelle, vaikka arvasin, ettei tietoa tammikuun paikoista saisi vielä pitkään aikaan. Neuvonnan ihminen vahvisti epäilyni: tiedot kunnallisista hoitopaikoista tulisivat luultavimmin vasta ihan viime hetkillä joulukuussa. Ihana asiakaspalvelija selitti, että koska kunnallisessa päivähoidossa ei ole irtisanomisaikoja, on päiväkotien paikkatilanteita mahdotonta ennustaa etukäteen. Hän kuitenkin varoitti, että ainakin vuosi sitten alueemme päivähoitopaikat olivat tammikuussa niin täynnä, että lapsia sijoitettiin kymmenen kilometrin päähän. Ei siis kovin lupaavaa sen suhteen, että pääsisimme jompaankumpaan kunnalliseen lähipäiväkotiin!

Tiedon kuultuamme päätös oli aika selvä: ei olisi mitään järkeä jäädä odottelemaan tietoa kunnallisista päiväkodeista ja antaa kolmen minuutin kävelymatkan päässä olevan yksityisen paikan mennä sivu suun, kun kunnallisella puolella lähipäiväkotiin pääseminen on niin epävarmaa. Sitä paitsi ainahan hoitopaikan vaihtaminen on mahdollista myöhemminkin, mikäli tuo yksityinen päiväkoti ei tunnukaan hyvältä ratkaisulta. Olemme edelleen jonossa siihen ihanaan yksityiseen taidepäiväkotiin, ja lisäksi laitan ehkä varmuuden vuoksi syksyksi siirtohakemuksen kunnalliseen Montessoriryhmäänkin. Toki jos tämä tammikuuksi saamamme yksityinen paikka osoittautuu oivalliseksi, voimme vallan hyvin jäädä siihen. Mitä vähemmän muutoksia pienen lapsen arkeen tulee, sen mukavampaa. Tavallaan toki myös ajattelen, ettei päiväkotivalikointia pitäisi tarvita tehdä lainkaan. Jokaisella hoitopaikalla on velvollisuus noudattaa varhaiskasvatuslakia ja tarjota laadukasta päivähoitoa. Käytännön kokemuksesta kuitenkin koen, että eroja on, eivätkä ne ole aina kovin pieniäkään. Siksi pidän tärkeänä etsiä lapselleni sellaisen hoitopaikan, jonne voin viedä hänet oikeasti hyvillä mielin joka päivä.