Kirjoitan blogiani anonyyminä. Pitkään tästä paikasta tiesi ainoastaan mieheni, mutta suunnilleen niihin aikoihin, kun siirryin kirjoittamaan Lilyn alustalle, uskaltauduin kertomaan blogista myös parhaalle ystävälleni. Tarkoituksenani on silti koko ajan ollut pitää henkilöllisyyteni salassa. En ole kertonut muulle lähipiirilleni edes sitä, että ylipäätään kirjoitan blogia.

No, kaikki ei kuitenkaan aina mene niin kuin itse ajattelee tai yrittää järjestellä – ja hyvä niin. Äitini oli jonkin aikaa sitten googletellut uskovaisten blogeja ja törmännyt haulla sattumalta tähän vanhaan postaukseeni. Hän oli jäänyt selailemaan tekstejäni ja huomannut aika pian, että hetkinen, tämähän kuulostaa tutulta. Siis mitkä todennäköisyydet! Nyt blogillani onkin kolme uutta seuraajaa, vanhempani sekä siskoni. Vaikka alkuun ”paljastuminen” tuntui vähän nihkeältä (mitä kaikkea olenkaan tullut blogissa kirjoittaneeksi?), loppujen lopuksi se on ollut tosi hyvä juttu. Postausteni kautta olemme tulleet jutelleeksi avoimemmin monista aiheista, joista en ole muuten perheelleni niin paljoa puhunut.

Olen saanut perheeltäni myös jonkin verran uusia näkökulmia kirjoittamiseeni. Yksi kerta, kun olin vanhemmillani käymässä, äiti kysyi, haluaisinko blogata työkseni. Olimme juuri puhuneet jostain postauksestani ja heillä on tiedossa, että olen puntaroinut alan vaihtamista. Kysymys sai minut miettimään asiaa ensi kertaa tosissani, ja päätinkin avata pohdintojani myös tänne blogiin.

Ammattibloggaamisajatustani herätteli myös toinen taannoinen tapahtuma. Toukokuussa pari postausta keräsi paljon enemmän lukukertoja kuin mitkään tekstini aikaisemmin. Apua, ei kai taas raskaana? -postaus sai yli 5000 lukukertaa, Äitiys yllätti minut -teksti lähes 3000. Luvut ovat tietenkin varsin vähäpätöisiä ammattibloggaajien päivittäisiin klikkausmääriin verrattuna, mutta kuitenkin sen verran isoja, että molemmat postaukseni nousivat Lilyn Päivän suosituimpien listalle. Se tuntui oudolta ja tosi hienolta. Olen normaalisti tottunut siihen, että juttuihini klikkaa ehkä muutama kymmenen ihmistä, enkä usko, että blogillani on ketään muita vakiolukijoita kuin omat läheiseni. (Kerro ihmeessä kommenttikentässä, jos seuraat blogiani säännöllisesti etkä ole tuttuni!) Blogini käyntikerrat tulevat lähes yksinomaan Lilyn pääsivujen kautta yksittäisiä postauksia klikkaavista kävijöistä.

No, joka tapauksessa yllättävä loikka kävijämäärissä sekä äitini kysymys saivat minut miettimään asiaa aiempaa tarkemmin. Mieheni on toki vitsaillut jo iät ja ajat, että voisin vain lopettaa opiskelut ja ruveta ammattibloggaajaksi, mutta olen antanut juttujen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Nollalla vakkarilukijalla on aika utopistista haaveilla blogitienesteistä. Nuo pari suositumpaa postausta saivat kuitenkin tajuamaan, että vaikka menestyminen vaatisi totta kai paljon työtä eikä olisi todellakaan itsestäänselvää, ei se kuitenkaan olisi välttämättä täysin mahdotontakaan.

Olen ylpeä blogistani ja ajattelen, että monet postaukseni ovat oikeasti hyviä. Blogiportaalissa kirjoittaminen mahdollistaa uusien lukijoiden tavoittamisen itsenäisellä sivustolla kirjoittamista helpommin. Perheaiheet, joita itse pääasiassa käsittelen, kiinnostavat monia. Bloggaaminen olisi monella tapaa unelmatyötäni: se on joustavaa ja itsenäistä, ajankäyttöä pystyy suunnittelemaan vapaasti ja saisin tehdä sitä mistä pidän eli kirjoittaa. Mutta kaikesta tästä huolimatta en osaa nähdä itseäni ammattibloggarina, en, vaikka jotenkin onnistuisinkin  saavuttamaan enemmän lukijoita. Realistisesti ajateltuna en usko, että blogini voisi menestyä ilman, että tekisin monia  muutoksia. Sellaisia muutoksia, joihin en ole valmis ja joita en halua tehdä.

Ensinnäkin menestyminen anonyyminä on erittäin vaikeaa. Jos haluaisin suosiota, minun tulisi kertoa itsestäni enemmän, tehdä blogia omilla kasvoillani ja nimelläni sekä rakentaa henkilöbrändiä laajasti eri sosiaalisen median alustoilla. Mikään näistä ei tunnu hyvältä ajatukselta. Blogien kulta-aika on jo takanapäin, joten pelkällä kirjoittamisella on vaikeaa saavuttaa riittävää seuraajakuntaa. YouTube, Instagram tai muut somekanavat eivät kuitenkaan kiinnosta minua ollenkaan. Oma juttuni on nimenomaan kirjoittaminen, joten en koe saavani kuvaamiseen painottuvista alustoista juurikaan irti. En osaa valokuvata tai editoida sen kummemmin, ja kuvituksen keksiminen blogiin on jo ihan riittävä työmaa.

Yksityiselämässäni jaan someen aika vähän mitään. En koe, että tarkka oman arjen jakaminen, etenkään tuhansille tuntemattomille, olisi oma juttuni. Tykkään purkaa ajatuksiani kirjoittamalla ja vanhat kuulumisia käsittelevät blogipostaukset ovat kivoja muistoja, mutten koe tarvetta kertoa tämän enempää. Ammattibloggaajana ja tietynlaisena julkisuuden henkilönä olemiseen sisältyisi aivan liikaa paineita meikäläisen mielenterveydelle. Anonymiteetin ja pienen lukijakunnan ansiosta minun ei tarvitse miettiä, löytääkö joku tuttu blogiin tai mitäköhän tämä tai tuo ihminen ajattelee teksteistäni. Saan blogata rennosti omien voimavarojeni ja fiilikseni mukaan. Uskallan myös olla avoin enkä joudu juuri pelkäämään roskakommentteja.

Ammattibloggaajana tekstejä olisi hyvä syntyä vähintään 4-5 kappaletta viikossa, eikä minulla olisi mitenkään resursseja sellaiseen pohtaustahtiin. Ennen lasta postasin kolme kertaa viikossa, nykyisin hyvä jos kerran. Toki jos blogista saisi rahaa, olisi sille mahdollista varata enemmän aikaa, mutta suosiota saadakseen tulisi ensin kirjoittaa harrastusmielessä ahkerasti ja panostaa vahvasti jo ennen, kun varsinaisia tuloksia eli lukijoita tai tienestejä tulisi. En myöskään halua harteilleni jatkuvaa painetta uusien, mielenkiintoisten aiheiden keksimisestä tai lukijoiden miellyttämisestä. Kun tähtäimeni ei ole lukijamäärissä tai rahassa, voin postata siitä, mistä huvittaa – vaikkei se olisikaan myyvää tai mielenkiintoista kenenkään muun kuin minun itseni mielestä. Jos kirjoitettavaa ei ole, sitä ei tarvitse alkaa väkisin vääntämään.

Vielä viimeinen ongelma blogityössä olisivat kaupalliset yhteistyöt. Niillähän kaikki somevaikuttajat pääasiassa elävät. Lukijana en koe muiden blogien kaupallisia yhteistöitä tippaakaan häiritsevinä, mutta henkilökohtaisesti niiden kirjoittaminen tuntuisi nihkeältä. En suosi turhaa kuluttamista, joten jonkin epämääräisen kaman mainostaminen rahaa saadakseni ei houkuttele. Monet vaikuttajat ovat toki tarkkoja tekemiensä yhteistöiden kanssa ja suosittelevat ainoastaan vastuullisia ja eettisiä tuotteita, joiden takana he voivat oikeasti seistä – mutta kyse on silti mainostamisesta. Olen itse tosi tarkka rahankäytöstäni ja kuluttamisestani, joten tuntuisi oudolta kannustaa muita ostamaan jotakin, vaikka kyseessä olisikin ihan loistava tuote tai vaikka hyödyllinen palvelu. Ansaitsen mieluummin elantoni jonkin muun kuin markkinoinnin kautta.

Aion siis jatkaa bloggaamista tulevaisuudessakin  omilla ehdoillani, ilman stressiä lukijamääristä, postaustahdista tai suosion kasvattamisesta.

Huh miten tapahtumarikas viikko takana! Nyt kesäkuussa koronarajoitusten löyhennyttyä on ollut ihanaa, kun on taas päässyt puuhastelemaan enemmän kodin ulkopuolelle. Jos paria piipahdusta mökille ei lasketa mukaan, en ole käynyt missään reissussa sitten taannoisen Turun matkamme, jolla olin vielä viimeisilläni raskaana. Siispä kun äiti ehdotti pari viikkoa sitten, että lähtisimme kesäkuun alussa pienelle yön yli kestävälle visiitille Porvooseen, olin heti mukana. Mukaan lähtivät myös isäni, siskoni ja tietysti vauva. Puoliso jäi tällä kertaa kotiin etäopintoja naputtelemaan.

Matka sujui kaikin puolin paremmin kuin olin uskaltanut toivoakaan. Sää todellakin helli ja oli kiva päästä hetkeksi irti tutuista arkiympyröistä. Kunnon perheaika ihan vain meidän lapsuudenperheen kesken, vähän niin kuin silloin, kun asuimme siskon kanssa vielä kotona, oli mukavaa vaihtelua sekin. Vauva on vihdoin alkanut lopettaa vierastamista, joten hän selvästi nautti isovanhempien ja tädin seurasta. Ja vaikka päävastuu pikkuneidistä oli tietysti minulla, oli oma olonikin rennompi, kun auttavia käsipareja oli useita ja vauva sai koko ajan huomiota ja hellyyttä muiltakin kuin vain minulta.

Majoituimme ihanassa Bed & Breakfast Ida Mariassa. Se oli nappivalinta paitsi tunnelman myös sijainnin puolesta, koska Vanhassa kaupungissa olevasta hotellista pääsi liikkumaan nopeasti kävellen kiinnostavimpiin kohteisin. Pikkuvieraita varten hotellissa oli valmiina pinnasänky ja syöttötuoli, mikä oli niin ikään iso plussa. Vauvamme ei ole koko kymmenkuisen elämänsä aikana ikinä nukkunut yötä muualla kuin kotona, joten erityisesti nukkumisjärjestelyt jännittivät minua hieman etukäteen. Olimme kaiken varalta varanneet kaksi huonetta: toisen vanhemmilleni ja toisen isomman minulle, siskolleni ja vauvalle. Pohdin, pitäisikö pikkuneiti koko hotellin valveilla yöllisillä itkuillaan, mutta hän nukkui yön kuin tukki! Itse heräilin muutamia kertoja, mutta vauva äännähteli ainoastaan kerran pienesti ja hiljentyi tutin saatuaan.

Kuljimme Porvoossa pääasiassa kävellen, mutta hyödynsimme myös omaa autoa. Vauva matkusti matkarattaissa, jotka ehdimme juuri sopivasti löytää Tori.fi:stä ennen reissua. Kantoreppua en ottanut tällä kertaa edes mukaan. Kesäkuumalla se ei nimittäin ole se kaikista mukavin väline, kun oma ja vauvan vatsa ovat muutamassa minuutissa aivan hikiset. Matkarattaatkin olivat kyllä melkoisen rämisevä kulkupeli mukulakivikaduilla, mutta parempaakaan vaihtoehtoa ei oikein ollut. Rattaat myös mahdollistivat vauvan päiväunet. Pienempänä hän nukkui ongelmitta vaunuissa siellä, missä ikinä olimmekaan, mutta nykyisin hän saa parhaat unet omassa sängyssä. Rattaisiin nukahtaminen onnistuu vain kunnolla väsyneenä ja silloinkin silmät avautuvat heti, kun liike loppuu. Reissun ainoa haaste olivatkin vauvan puolituntiset pikapäikkärit, mutta yllättävän hyvin hän niistä huolimatta jaksoi.

Ravintolat olivat nyt auki, joten ehdimme käydä peräti kolmessa paikassa syömässä. Heti tiistaina perille päästyämme suuntasimme Zum Beispieliin lounaalle. Pääruoka-lohen lisäksi nautiskelimme paikan päällä tehdyt jäätelöannokset. Zum Beispielissä huomionarvoista oli mielestäni todella monipuolinen lastenruokalista. Vaikka meidän pilttimme veteli vielä tällä reissulla pelkästään kotoa mukaan otettuja valmissoseita, vähän isompien lasten kanssa hyvä valikoima lastenannoksia on varmasti kätevä juttu.

Tiistai-iltana kävimme Sica Pellessä neljän ruokalajin illallisella. Minua etukäteen vähän arvelutti, miten hiukan fiinimpi ateria hoituisi mahdollisesti jo päivästä väsähtäneen vauvan kanssa ilta-aikaan, mutta neiti istui syöttötuolissaan yhtä mallikkaasti kuin muulloinkin. Itse asiassa tuo ilta-ateria ei edes kestänyt sen kauempaa kuin ruokailumme muissa ravintoloissa, koska valmiin menuun annokset tulivat tasaisen nopeassa tahdissa eikä ravintolassa ollut vielä juuri muita asiakkaita. Hittijutuksi ravintolavierailuilla osoittautui vauvan tuttipullon muovikorkki, jota pyörittelemällä neiti pysyi tyytyväisenä omien sose-eväidensä loputtua. Keskiviikkona kävimme vielä lounaalla Saltissa.

Ostoksilla piipahdimme parissa Vanhan kaupungin hintavammassa putiikissa, mutta varsinaiset hankinnat teimme ihan tavallisissa kaupoissa. Sain uudet kesäsandaalit vanhojen ja pohjasta rikki menneiden tilalle. Lisäksi ostin hetken mielijohteesta mustat, rusettikoristeiset lenkkarit, jotka olivat superpehmeää ja mukavaa materiaalia. Minulla on kyllä useampia kevät- ja syyskäyttöön sopivia kenkiä, mutta suurimmalla osalla niistä en pysty kävelemään kuin tovin. Tällaiset jalkaystävälliset mutta silti tyylikkäät popot tulivat siis tarpeeseen.

Parin päivän visiitti hujahti ohi nopeasti. Syömisen, yleisen kiertelyn ja kauppojen katsastamisen lisäksi kävimme tutustumassa Porvoon tuomiokirkkoon, joka sijaitsi kätevästi aivan Bed & Breakfast Ida Marian vieressä. Lisäksi kävimme kävelyllä Näsinmäellä, mistä oli hienot näkymät alas kaupunkiin. Lähtiessämme ajamaan kotiin päin piipahdimme vielä Villa Albertissa ja Albert Edelfeltin ateljeemuseossa. Tällä hetkellä esillä oli kauniin värikäs Mielenmaisemia-näyttely.

Ylipäätään Porvoo oli mielestäni oikein mukava kohde tällaiselle yhden yön kesäreissulle. Olen käynyt siellä viimeksi joskus alakouluikäisenä, joten päivitetty piipahdus ei todellakaan ollut haitaksi. Vauvaikäisen kanssa oli yllättävän helppoa reissata – ainakin, kun neidille sattui hyväntuulinen paripäiväinen. Näin pienen kanssa ei tarvitse vielä juuri pohtia kohteen lapsiystävällisyyttä, mutta isommille lapsille Porvoossa olisi kyllä tarjolla lelumuseota sun muuta mielenkiintoistakin. Kuka tietää, ehkä teemme siis uuden retken sitten muutaman vuoden päästä, kun vauvakin tajuaa reissaamisen päälle jo hieman enemmän?